PE HTML PUBLIC "-//W3C//DTD HTML 4.0 Transitional//EN"> katsella iso bang Eager Lion exercise ends with a bang in Jordan - Middle East - Stripes

Eager Lion exercise ends with a bang in Jordan - Middle East - Stripes katsella iso bang

  •  Share
  •  Search
  • Subscribe
  • My Account
  • Login

Eager Lion exercise ends with a bang in Jordan

A Jordanian tank fires its gun on the Wadi Shadiya training range in Jordan on May 16, 2015, as part of a rehearsal for a military demonstration scheduled two days later before Jordanian and American officials. The event is the culmination of the exercise Eager Lion, which is held annually in Jordan to signal U.S. support for the key Middle East ally.


  •  Email
  •  Print
  •  Reddit
  •  Tweet
  •  Share
  •  Pinterest
  •  More


Note: This article has been corrected.

AQABA, Jordan — It began with a thunderous bombing run by high-flying B-52s and ended with a surge of ground forces firing automatic weapons and rockets against a bank of targets.

The massive display of military firepower in a desert range about 70 miles northeast of this port city on Monday was the culminating act of Eager Lion, an annual two-week exercise planned by U.S. Marines and the Jordanian military to reassure the Mideast kingdom of American military support.

Although U.S. forces were stretched this year because of operations off Yemen and in Iraq and Syria, roughly 5,000 American servicemembers participated in the exercise, which was attended by top Jordanian military officials, as well as U.S. Army Gen. Lloyd Austin, commander of U.S. Central Command, and U.S. Ambassador to Jordan Alice Wells.

The recent rise of the Islamic State group and the war in neighboring Syria have made Jordan’s security a special concern to Washington, which has traditionally viewed Amman as a reliable ally in the region.

More than a million Syrian refugees are believed to be living in Jordan as a result of the four-year war, and Islamic State militants have attempted to infiltrate the country and conduct attacks, such as the car bombing at a border crossing with Iraq last month that killed four Iraqi soldiers.

King Abdullah has recently warned that the civil war in Syria is spiraling further out of control, posing even greater threats to the security of Jordan, which shares a long border with parts of Syria and Iraq that are now under Islamic State control.

U.S. military attention in the Mideast is divided among operations against Islamic State fighters in those two nations, support to Saudi Arabia in its airstrikes against anti-government forces in Yemen, and ongoing maritime patrols in the Persian Gulf.

Pulling out of Eager Lion would have sent the wrong message to a critical ally, said Marine Maj. Gen. Burke Whitman, who led the exercise’s joint land-maritime force.

“The fact that we’re so busy almost made it even more important to carry it out, make it be robust,” he said, “so that everybody watching us — the Jordanians, our friends in the region and those who would do us harm in the region — could see that, yeah, look, even with everything that’s going on, we can still get forces and put them here.”

Whitman was a last-minute replacement for Marine Maj. Gen. Carl E. Mundy III, deputy commander of Marine Corps Forces Central Command, who remains in Saudi Arabia working with that country’s military on its Yemen operations.

Marines with the 24th Marine Expeditionary Unit were also pulled from the exercise because of needs off the coast of Yemen and in the Persian Gulf. The 24th MEU, a force of about 2,500 Marines, is embarked aboard three amphibious warships.

Late calls to the 2nd Battalion, 2nd Marines, at Camp Lejeune, N.C., filled some of the gaps, while other roles were left vacant. The exercise scenario originally called for a force of surface ships, which planners were forced to scrap without the amphibious vessels.

The exercise was held among five sites across Jordan. It was based on the scenario of a friendly force coming to the aid of an ally under threat by an aggressive neighbor. A Navy command out of Bahrain deployed explosive ordnance disposal techs, Seabees and patrol craft from both countries to role-play port security in Aqaba, Jordan’s only coastal city. A Marine crisis-response force out of Kuwait also plugged into the exercise to practice noncombatant evacuation in the north.

Exercise planners say there is no connection between the training and the military operation against the Islamic State group. Jordan is currently playing a key role in that effort by hosting one of the training sites for moderate Syrian rebels. American trainers are working with the fighters to counter Islamic State militants in the country, a program that has drawn some skepticism from observers.

In addition to U.S. and Jordanian troops, contingents from 16 other countries took part in the exercise for a total force of about 10,000 troops.
Twitter: @sjbeardsley

Correction: The original version of this article gave the incorrect nationality of four Iraqi soldiers killed in a car bomb attack on the Iraq-Jordan border last month.

Press members watch the impacts from a B-52 bombing at the Wadi Shadiya training range in Jordan on May 18, 2015, as part of an exhibition of American and Jordanian military firepower held before officials from both countries. The event is the culminating act of the exercise Eager Lion, which is held annually in Jordan to signal U.S. support for the key Middle East ally.

  •  Email
  •  Print
  •  Reddit
  •  Tweet
  •  Share
  •  Pinterest
  •  More


comments Join the conversation and share your voice!  

from around the web

more top news

Flight-crew airmen from the 34th Aircraft Maintenance Unit at Hill Air Force Base, Utah, reenact the recovery of an F-35A Lightning II, Aug. 28, 2017. They were participating in the filming of a video about the integration of active-duty and Reserve airmen stationed at Hill.<br>Michael McCool/U.S. Air Force photo
Dozen F-35A stealth fighters set for 6-month deployment to Okinawa
Sgt. La David Johnson is shown with his wife Myeshia Johnson in this undated Facebook photo.<br>via Facebook
War of words spreads to soldier's widow, Trump
An F-35B Lightning II with Marine Fighter Attack Squadron 121 prepares to land at Marine Corps Air Station Iwakuni, Japan, Jan. 19, 2017.<br>Aaron Henson/U.S. Marine Corps photo
F-35s hobbled by parts shortages, slow repairs, audit finds
A bomb found at a construction site in the Kaiserslautern district of Einsiedlerhof sits wrapped on a pallet after being defused on March 26, 2017. A 250-pound allied World War II bomb discovered by a mushroom hunter in the woods near Einsiedlerhof will be defused on Wednesday. It's the fourth WWII-era bomb to be found in the area in the past several months.<br>Photo courtesy Kaiserslautern City Administration
Mushroom hunter finds WWII-era bomb near Ramstein Air Base
Nigerien soldiers receive a counter IED class as part of Exercise Flintlock 2017 in Diffa, Niger, Feb. 28, 2017. Niger is one of seven African nations to host Flintlock 17. <br>Kulani Lakanaria/U.S. Army
A look at clandestine jihadis posing a growing danger to US forces in Africa
Defense Secretary Jim Mattis briefs the press at the NATO headquarters in Brussels, June 29, 2017. Mattis and military leaders from across NATO will consider a series of reforms to the alliance's command structure when they convene next month.<br>Jette Carr/U.S. Air Force
Mattis, allies eye faster military movement across Europe

Breitling urgence
omega ure
omega constellation kvartsi
cartier panthere ur
Omega Uhren Konstellation

Hướng dẫn cài Win 8.1, 7, XP bằng file iso từ Ổ Cứng - Forum BKAV


Published on

* Tải win 8.1 một link duy nhất tại đây:

* Các bạn xem thêm thủ thuật Win 8.1 tại đây:ủ thuật máy tính

Published in: Design
1 Comment
  • Full Name
    Full Name
    Comment goes here.
       Delete Reply Spam Block
    Are you sure you want to Yes No
    Your message goes here
  • lenhantvxd at
    Đây là win 7 chứ đâu phải win 8.1 bạn
    Are you sure you want to  Yes  No
    Your message goes here
  • Be the first to like this

No Downloads
Total views
On SlideShare
From Embeds
Number of Embeds
Embeds 0
No embeds

No notes for slide

Hướng dẫn cài Win 8.1, 7, XP bằng file iso từ Ổ Cứng - Forum BKAV

  1. 1. Blog’s Thích Hô Hấp Chào các bạn! Nhân dịp năm mới Q.Hà kính chúc các bạn và gia đình Sức khỏe-An khangThịnh vượng. - Chủ đề cài Win trực tiếp từ file .ISO đã được bàn rất nhiều trên Bkav Forum, nhưng qua theo dõi các chủ đề đó Q.Hà nhận thấy còn có rất nhiều bạn vẫn chưa thực hiện được (cài Win trực tiếp từ file .ISO). Hôm nay, Q.Hà sẽ hướng dẫn các bạn cách cài này (gọi là múa rìu qua mắt thợ, AE đừng chém nhé . 1. Soft cần thiết: - Bộ cài Win (có thể Win 7 dòng 32 bit hay 64 bit tùy bạn muốn cài) Trên diễn đàn cũng giới thiệu rất nhiều các bạn chịu khó tìm nhé, Kinh nghiệm cá nhân của Q.Hà với Win 7 thì hãy dùng bản Enterpise, bản này “có vẻ” bảo mật cao hơn, chạy mượt hơn, hỗ trợ tốt hơn các bản khác (thực tế Q.Hà cảm nhận vậy). Gợi ý: Tải bộ cài Windows 7 FULL dạng ISO một link duy nhất! - Win 7PE (diễn đàn cũng có rất nhiều, Q.Hà dùng bản Super Mini Windows 7 by LK để hướng dẫn, hơi hoài cổ một chút . - Tool CaiNhanhNT6.exe by Lãng Khách (tải file đính kèm và giải nén). 2. Các bước thực hiện: - Boot vào môi trường Win 7PE (dùng USB boot cho tiện). 1
  2. 2. Blog’s Thích Hô Hấp - Format ổ cài đặt (thường là ổ C): - Đưa bộ cài Win vào ổ ảo (ở đây là ổ K và Q.Hà dùng bộ cài Win 7 x86 Enterpise): 2
  3. 3. Blog’s Thích Hô Hấp - Chạy CaiNhanhNT6.exe và thực hiện theeo hướng dẫn của tool. 3
  4. 4. Blog’s Thích Hô Hấp (Nếu bạn cài Win XP thì chạy tool cài đặt WinXP được tích sẵn, không nhất thiết phải chạy CaiNhanhNT6.exe): 4
  5. 5. Blog’s Thích Hô Hấp 5
  6. 6. Blog’s Thích Hô Hấp 6
  7. 7. Blog’s Thích Hô Hấp - Khởi động lại máy tính và tiến hành cài đặt Win bình thường, thành quả đây (chỉ mất khoảng 10-15 phút tùy theo cấu hình máy tính của bạn, do có việc phải chạy ra ngòai Q.Hà chụp ảnh sau hơi muộn_nếu các bạn để ý kỹ về thời gian): 7
  8. 8. Blog’s Thích Hô Hấp Hình ảnh cài Win 8 x64 trên nền Win7PE x86: * Lưu ý: Với cách này các bạn có thể cài Win 8 Beta X64 hay x86 đều được. Chúc các bạn thành công! File được đính kèm (453,2 KB, 29384 xem) 8


Friday, January 20, 2012

....Henry Pöntinen astui huoneeseen hankalassa asennossa. Mies yritti selvitä sisääntulosta tukemalla ovea lantiollaan. Vasemmassa kädessä se roikotti vastapainona pulleaa paperipussia. Valkoisen pussin keskellä pingottui koristeellinen fontti, joka kerskui Blombergin kahvilaa. Oona tiesi kävelykadulla kotoisassa syvennyksessä sijaitsevan kahvilan, mutta pyrki tietoisesti välttelemään paikkaa, jonka suosio perustui leivonnaisten kokoluokituksiin. Paikka oli avattu vuosi sitten myyntivalttinaan tieto siitä, että suuri on hyvä, isompi vielä parempi. Blombergin kahvilassa kaikki oli jättikokoista, pullamaista ja hunnutettu sokerisiirappiin, myös kahvipöytäkeskustelut.
Henry nosti taskustaan paperisen lautasliinan ja asetteli sen juhlallisesti sivupöydälle sängyn viereen. Korvapuustit oli valmiiksi leikattu kahtia. Puolikkaiden mukana pussista rapsahteli raesokeria, jota kopisi pöydän pinnalle ja siitä lattialle. Äiti taputti käsiään kuin vähämielinen sirkuksessa.
– Mulla on vähän kiire, minä sanoin.– Älä nyt, äiti pehmitteli, – Henry oli kultainen ja toi meille tuoretta kahvia. Juodaan pullakahvit. Äiti ojentautui yllättävän ketterästi ja tarttui lähimpään puustiin. Ruttuiset sormet alkoivat keriä nyyttiä auki kuin etsisivät sieltä aarretta. Henry ruttasi paperipussin äänekkäästi palloksi ja heitti sen kohti roskakoria. Tollo laskeutui pehmeästi tussahtaen korin pohjalle.– Michael Jordan, Henry sanoi.
Äiti oli nopeasti selvittänyt korvapuustin arvoituksen, tai ettei sitä pullakierteestä löytynyt, koska hän mitään puhumatta tarttui seuraavaan. Keriminen alkoi alusta. Äiti aukoi rullaa, tuijotti hetken paljastuneita kanelikuvioita ja nosti pullanriekaleen suuhunsa. Sillä tavalla äiti oli kaikesta huolimatta tapansa säilyttänyt, ettei se vieläkään puhunut ruoka suussa.
Puhaltelin kahvia ja katselin Henryä, joka katseli äitiä imelä hymy naamallaan, eikä meistä kumpikaan koskenut korvapuusteihin. Tiesin, että sillä oli suuret suunnitelmat. Tiesin, että heti kun äidin diagnoosi valmistuisi, kioski ja talo pantaisiin lihoiksi ja äidille ostettaisiin helvetin hieno hautakivi isän vierestä. Ensin paikka vanhainkodista tietysti, joku halpa ja väliaikaiseksi tarkoitettu. Minä tiesin kaiken tämän, mutta en pystynyt sitä todistamaan. Se olisi minun sanani Henryn sanaa vastaan ja siinä leikissä jäisin toiseksi, koska äiti oli rakastunut. Tai jotain.
– Tämä on mahdollisuus Oona. En minä tee muuta kuin autan teitä päätöksenteossa, Henry sanoi heti kun äiti oli jälleen torkahtanut. – Minun hyötyni ei ole tässä pääasia, – Mikähän se sitten mahtaisi olla? minä kysyin ja katsoin miestä silmiin. Ne oli mustat korpin silmät eikä niistä nähnyt läpi. – Perheyrityksen toiminnallisen strategian uudelleen hahmoittelu, se sanoi vakavana. – Lippakioski on mennyttä aikaa, se on nappikauppaa. Sellaisessa toiminnassa ei ole tulevaisuutta, eikä haastetta. Lippakioski ei hengitä. Mutta me olemme elossa, haluathan sinäkin olla Oona?– Tämä on varainsiirto äidiltä sinulle. Se ei ole oikein!– Oikein ja väärin. Mikä lopulta on oikein? Se on filosofin kysymys, Henry kohotti kulmiaan.– Eikä ole, minä sanoin. – Tämä on meidän perheen sisäinen kysymys. Etkä sä edes ole osa perhettä.– Tuo on pelkkää semantiikkaa, sen sinäkin humanistina ymmärrät. Ei ruveta Oona halkomaan sanoja, eihän. Tässä on kyse Tuulan, sun äidin parhaasta, Henry sanoi pehmeästi kuin lapselle. Hetken oli hiljaista. Sitten vielä hetken. Kahvi oli ehtinyt jäähtyä, mutta Oonan ei tehnyt mieli pyytää lisää.
– Onko kaikella sinulle hinta? Oona kysyi sitten ja katsoi mukinsa pohjaa kuin vastaus olisi maannut siellä. – Se kioski on mun äidin elämäntyö.– Kaikella on hintansa, niin sanotaan niin eikö vaan?– Mutta tarkoitetaan jotain muuta.– Oona, Henry sanoi venyttäen, vaihtoi sävyä.  – Se kioski on mennyttä aikaa. Se on muisto ennen sotia valmistetusta maailmankuvasta. Ei kukaan ole sieltä aikoihin mitään ostanut. Meillä korkean elintason maissa halutaan ostaa mielikuvia, ei tutunkauppoja. Ja ne mielikuvat mennään konkretisoimaan jumalattoman kokoisiin kauppakeskuksiin. Ne on niin valtavia, että siellä voi samaan aikaan löytää ja täyttää kaikki toiveet. Mitä sieltä ei löydy, sille ei ole kysyntää.– Mutta äiti haluaa vaan sen lippakioskin, minä intin vastaan. – Äiti haluaa vaan sen.
– Niin, Henry huokasi. Se käyttäytyi kohteliaasti, koska sellaiseksi se oli opetettu. Halveksunta peittyi vaivattomasti, mutta sormet rummuttivat pöytää kuin olisivat tahtoneet sen läpi. Sokerinmurusia tipahteli lattialle, sopuleita jyrkänteen reunalta.– Katsos, nyt me palattiin pisteeseen A, Henry sanoi.  Siitä me lähdettiin liikkeelle ja heti jysähti reaalimaailma vastaan kuin seinä. Kyse ei ole siitä mitä sä haluat. Tai mitä Tuula haluaa. Kyse on siitä, mitä maailma haluaa. Millaisessa paikassa me eletään. Ihminen on aina pärjänny, koska se sopeutuu. Nyt meidän pitää sopeutua siihen, että kioskin myyminen ei ole neuvottelukysymys. Se on ajan kysymys.
Oona yritti katsoa Henryä päin, mutta näki ainoastaan miehen läpi. Jonnekin puheen taakse, missä Henryn ajatukset kulkivat, kauppapaperissa, rahapaperissa, uudessa autossa ja uudessa tyttöystävässä sen etupenkillä ja kädessä sen paljaalla reidellä. Oona tiesi ihmistyypin, mutta ei olisi koskaan uskonut tapaavansa sellaista oikeassa elämässä. Henry oli peluri. Se teki rahaa muilla ihmisillä, mutta oikeita töitä ei milloinkaan. Kuin kettu se etsi mehukkaimmat siilit, kusi niiden päälle ja puri hampaansa niiden lihaan. Nyt oli meidän vuoro.

– Ei se vielä ole itsestäänselvää, Oona sanoi. – Sinä vain haluat nähdä sen niin. Se on sinun tapasi oikeuttaa tekosi. – Oikeuttaa? Tyttökulta, en minä oikeutta ole hakemassa. Minä haluan turvata Tuulan tulevaisuuden, teidän tulevaisuuden. Sitä minun tuskin tarvitsee oikeuttaa.– Älä tytöttele mua. – Älkää viitsikö riidellä, äiti sanoi. Kauanko se oli jo ollut valveilla, oli vaikea sanoa. Äiti näytti terävämmältä, kun se oli saanut levätä hetken. Makuuasento oli jäykkä, mutta äiti keinutteli varpaitaan peiton alla. Se sai äidin näyttämään tyttömäiseltä. – Onko joku tuonut pullaa eikä kertonut minulle mitään? äiti kysyi.  – Auttakaa minut pystyyn.
– Ei me riidelty Tuula-kulta. Me vähän keskusteltiin, Henry vastasi ja nousi suukottamaan äitiä.– Sulla oli ilkeä sävy, äiti sanoi ja katsoi minuun syyttävästi. – Ei saa riidellä.– Tää ei ollut riitelyä. Mutta jos sä haluat kuulla, kun mä riitelen niin –– Anna olla Oona. Syö vaikka vähän, äiti sanoi. – Sulla on varmaan verensokerit alhaalla. Susta tulee silloin aina vähän pelottava. Äiti alkoi kertoa Henrylle jotain vanhaa nöyryyttävää tarinaa, johon Henry reagoi kuin jouluevankeliumiin. Riuhtaisin pöydältä pullanpuolikkaan ja sutaisin siitä kämmenellä sokerit päältä. Henry auttoi äidin hellästi istualleen ja käänsi päätään niin että näki minut. Se hymyili, mutta väärillä lihaksilla. Posted by at No comments: Email ThisBlogThis!Share to TwitterShare to FacebookShare to Pinterest

Monday, January 16, 2012

....Ismo tuli avaamaan. Ovella tervehti imelänlämmin roskapussi, jonka suuaukosta repsotti banaanin mustunut kuori. Siinä ne kaksi nojailivat ovenkarmiin, kun vääntäydyin eteiseen. Ismo niisti painokkaasti rappukäytävään ennen kuin sulki oven perässään. – Saa naapurit jotain katottavaa, se sanoi, vaikka tuskin tuo selitystä olisi vaatinut. 
Peremmällä huoneessa oli sohva ja siinä Kettunen. Se oli asettunut puoli-istuvaan asentoon selkämystä vasten ja sai vaivoin nostettua kättä tervehdykseen. Toisessa kädessä sillä oli muhkea itsekääritty jointti ja katossa siitä noussut hidas savu. Tartuin kohti ojennettuun sätkään, mutta jäin nojulleni sohvan selkämystä vasten. Kettunen pidätti hengitystään kuin olisi odottanut suuriakin uutisia tai todella seurannut tv:ssä pyörivää saippuaa.
– Nyt on paskatuulet alkaneet leiskua, minä sanoin.– Jarruta vähän, Ismo pyysi ja laskeutui sohvalle Kettusen viereen. – Ota hyvä mies bisse ja istu alas. Ismo taputti paikkaa vieressään. – Ei kai tässä nyt kiire ole.
Tein kuten käskettiin ja potkaisin kengät kohti eteistä. En silti malttanut sohvalle asti, vaan ojensin jointin eteenpäin seisoaltani. Pieni tuhkakökkäre laskeutui jonnekin sohvan ja seinän väliin. Ismon luona oli paljon rennompaa nyt kun sen muija oli lähtenyt. – Soittiko ne sossusta taas? Ismo kysyi niin pitkän ajan kuluttua, että aihe oli miltei ehtinyt unohtua.– Eikun sairaalasta, minä vastasin. – Tai että systeri soitti.– Se on kuuma pantteri sun siskos. Onko sille käyny jotain? Kettunen terästäytyi. – Että pitäskö vaihtaa kauluspaitaa päälle ja lähtee ostaan ruusuja?
Mulkaisin Kettusta ja kurkotin hitain liikkein oluen. Tölkki päästi huojentuneen sihauksen, kun salpa painui sisään. Tölkin tyhjentämiseen ei kulunut läheskään yhtä kauaa kuin sen poimiseen. Aika on sillä tavalla mutkaton juttu. – Eikun se vitun läski, kerroin sitten kuin suurenkin uutisen ja sitähän se oli. – Mutsi on tyriny itsensä jotenkin ja nyt systeri hengittää niskaan. Mä en voi käsittää.– Muijat, Ismo sanoi.– Ai hyvin.– Mutta on se komee, Kettunen sanoi ja puhalsi ulos. – Siis sun sisko. Onko se markkinoilla?
En vaivautunut vastaamaan, vaan nappasin uuden tölkin ja kysyin jos tänään vedettäisiin perseet. Se sai täyden kannatuksen, 100%. Ei noilta keneltäkään voisi matematiikan lakien mukaan vaatia sen enempää. Nyt olisi siten istuttava tässä ja tunnusteltava kuinka pahat aavistukset ottivat kierroksia, saavuttivat sellaisen nopeuden, jossa ne tyhjenivät olemattomiin. Sillä Hannes tiesi kokemuksesta, että lopulta tällaiset aavistukset liukuvat toistensa ohitse, niin että niitä oli mahdotonta erottaa arjen muista tuntemuksista, vatsavaivoista, hengästymisestä portaissa, aamuyskästä. Toimettomuus opetti suhtautumaan elämään tietyllä tavalla, suurella varmuudella ja pienellä toiveikkuudella. Sellaista se oli, elämän meno. No comments:

Friday, January 13, 2012

....– Äiti on joutunut sairaalaan, Oona sanoi puhelimessa. – Se oli kaatunut kotonaan ja lyönyt päänsä, ei mitään vakavaa, hän lisäsi nopeasti, mutta piti sen jälkeen pitkän paussin. – Sanoivat hänen olevan liian vanha asumaan yksin. Onko mutsi muka vanha, Hannes mietti, mutta kysyi mitä se tarkoittaa. – Se tarkoittaa, että ne lähettävät jonkun sieltä sairaalasta katsomaan äidin kotioloja. Tekevät päätöksen sitten, että josko äiti lähetetään vanhainkotiin.– Vanhainkotiin?– Niin, äiti alkaa olla sen ikäinen. Nukutko sä vielä? Oona kysyi.– Miksi ne meille soitti? Hannes kysyi. – Miksi sä mulle soitit?– Ei varmaan olisi pitänyt. Puhelun taustalta kuului kilistelyä. Se varmaan tiskasi samaan aikaan. Oona teki usein vähintään kahta asiaa yhtä aikaa, se oli lapsesta saakka ollut sellainen. Kai se vaan jotenkin niinku vihaa ajanhaaskuuta. Hetken hiljaisuuden jälkeen Oona lisäsi:  – Luulin, että sua kiinnostaisi, mutta ei kai sitten.
Puhelu oli outo tapa herätä. Siitä tuli niin yllättävän toiminnallinen olo, että Hanneksen oli hetkeksi jäätävä makuulleen ihan vain toppuutellakseen äkillistä tarmoa. Syntyi kaikenlaisia yllättäviä ajatuskulkuja, jotka Hannes oli ehtinyt vuosien kulussa unohtaa. Äiti. Miksi hänen pitäisi välittää tai edes siskon mieliksi teeskennellä. Tulipa mieleen sellaistakin, että juuri näiden tilanteiden vuoksi oli olemassa hyvinvointipalveluita ihan kunnan puolesta. Ettei kenenkään tarvitsisi välittää, tai ei nyt ainakaan millään niin köykäisellä perusteella, että sattumalta tässä ollaan verisukulaisia.
Ulkona tuuli piiskasi mäntyjä ja puski ikkunoita kuin ei olisi mahtunut ahtaalle sisäpihalle. Se sai puut riepottamaan oksiaan ja heittelehtimään kuin kehitysvammaiset diskossa. Hannes hautasi päänsä tyynyyn. Hän tunsi kohdanneensa syvää epäoikeudenmukaisuutta. Nytkö hänen pitäisi hypätä apuun, antaa anteeksi, unohtaa kaikki, kuopata ne menneisiin multiin, opetella hymyilemään silmillä ja vaihtamaan vanhusvaippat ja esittää perhettä. Äitiä ja sen aikuisia lapsia. Ei tule onnistumaan. Tässä kun oli ollut tätä ryhtymistä lähiaikoina aivan tarpeeksi muutenkin. Ei mulla ole äitiä, se on vaan joku jonka joskus tunsin.
Siitä oli pitkälle toistakymmentä vuotta kun Hannes oli puhunut äitiänsä kanssa. Tarkalleen ottaen mistä syystä oli tosin alkanut Hanneksen muistissa hälventyä. Enemmän se oli sellaista vihaista kipuilua vatsanseutuvilla ja otsan rypistymistä, sellaisia tunnepohjaisia reaktioita niin kuin sisko sanoisi. Mitä sekin mistään tiesi. Aina ollut sen lempilapsi, täydellinen ahkera Oona, joka seuraa A-studioita ja lukee Hesarit, on perillä politiikasta ja osaa perustella mielipiteensä käyttämättä ilmauksia vittusaatana, musta tuntuu tai kun se nyt vaan on niin.
Tuuli ei iltäpäivään mennessä ottanut tyyntyäkseen. Puuskat piiskasivat pihanurmea tai mitä siitä oli jäljellä maalausfirman nosturien renkaanuurteissa. Pihalle kesällä unohtunut penkki seisoi tyhjillään, eikä kellään ollut aikeita siihen istahtaa, jos ei halunnut näyttää toimettomalta. Kahvia keittäessä Hanneksen vatsassa alkoi taas kiertää. Saatanan saatana. Se kuikelo haluaa vain huomiota. Katsokaa minua, olen vanha, kädet niin heikot ettei jaksa piiskaa pidellä. Pää sillä on varmasti vedossa ja kaikki pahuudet sen sisässä. Hannes nousi ja kaatoi kahvin viemäriin.
Kaikki vuodet, jotka Hannes oli tuudittanut välitilaan, valuivat samaa matkaa kitkerän mustan nesteen joukossa. Entä jos ei olisi menneisyyttä. Jos vain lähtisi muiden sellaisten mukaan, jotka ovat siirtymässä tästä pisteestä toisaalle, junalla etelään, sieltä töihin rannikkokaupunkiin tai ainakin sinne rannikkokaupunkiin. Äkkiä hän tunsi tarvetta päästä tunteeseen, jossa elämä on viiva jolla on suunta koska tienviitalla on suunta. Pelkästään eteenpäin. Ei koskaan taaksepäin, ei koskaan takaisin sinne. Hän otti pöydältä puhelimen ja poisti sen muistista siskonsa numeron, se paskianen, kehtasikin soittaa. No comments:

Tuesday, January 3, 2012

....Kirurgian poliklinikan odotushuoneessa haisi happamelle, kuin sairaiden hajua olisi yritetty peittää läiskimällä lattioille ja seinille jotain uudenajan puhdistusmaitoa. Penkeillä istui muutamia vanhuksia, yksi kättään pitelevä levotonsilmäinen nuorimies ja äiti tyttärensä kanssa. Pikkutyttö ei vaikuttanut alkuunkaan sairaalta. Lapsi tarkkaili odotushuoneessa istuvia silmät tarkaavaisina ja puhui välillä itsekseen muttei itselleen, vaan jollekin aikuisille näkymättömälle vierustoverille. Se vaikutti olevan hilpeä kaveri, sillä tyttö purskahti tuon tuosta kilkattavaan nauruun, jonka äiti lopetti alkuunsa puristamalla lasta tiukasti käsivarresta. Oona hymyili tytölle. Lasten into ulottui jopa sairauden ja onnettomuuden ylitse, koska heille ei ole kuolemaa. Kaikki on alussa, uutta ja kiehtovaa, jopa sairaalan ummehtunut rutiinien tuoksu.
Tuula pönötti sängyssä puettuna pyjamaan ja sairaalan aamutakkiin, sellaiseen muodottomaan valkoiseen rutkuun. Jalkoihinsa hän oli saanut paksut villasukat. Oona tunsi omatunnon pistoksen, olisi pitänyt tuoda äidille jotain istuvampaa ja kauniimpaa päällepantavaa. Ensi kerralla, täytyisi painaa mieleen. Sylissään Tuulalla oli iltapäivälehti, jonka sivuja hän käänteli välinpitämättömänä.
– Kop kop, Oona sanoi. – Voinko tulla sisään?– Jo oli aikakin, Tuula vastasi. – Mitä täällä pitää tehdä saadakseen aikansa kulumaan? Television kaukosäädin on kateissa ja tupakalle ei saa lähteä, hän jatkoi ja osoitti villasukkiaan. –Veivät minulta kengät.– Eihän sitä niin voi tehdä, Oona ihmetteli. –Tässä on varmaan tapahtunut jokin väärinkäsitys. Minä pyydän hoitajaa tuomaan ne takaisin.– Mitä turhia, minä poltan tuossa ikkunassa. Auta minut ylös.
Tuula pönäsi itsensä istualleen ja huohotti. Oona auttoi äitiään nostamaan jalat sängyn laidan yli ja yritti kainaloista tukemalla nostaa hänet pyörätuoliin. Tuula oli lihonut vai liekö maatessaan veltostunut, koko ruumis tutisi ja lipsui Oonan otteessa. – Ei tuolla tavoin, Tuula ulvahti. – Yritätkö irrottaa käteni kainalokuopasta. Ei noin. Nyt se tuoli karkaa, katso sen perään. En minä voi ympäri huonetta juoksennella! Oona talutti pyörätuolin takaisin sängyn viereen ja ymmärsi tällä kertaa lukita kulkuvälineen jarrut. Hiki helmeili äidin otsalla hänen tukiessa itseään sängyn vahvaa metallirunkoa vasten. Oona sihtasi tuolin äitinsä selän taakse ja Tuula pudottautui ähkäisten istualleen.
– Työnnä minut ikkunalle. Ja anna tupakka.– Äiti en minä polta, Oona sanoi. – Eikä sinunkaan pitäisi, hän lisäsi nopeasti.– Kuinka niin et polta?– Minä lopetin viisi vuotta sitten, kyllä sinä sen tiesit.– Kuka täällä aikoo polttaa, naisääni tiukkasi ovelta. – Huoneessa ei missään tapauksessa saa tupakoida. Sitä paitsi koko sairaala-alueella on tupakointikielto. 
Pitkä ja hämmästyttävän hento nainen käveli huoneeseen. –Oletteko te potilaan lähiomainen? Ainoastaan lähiomaisilla on vierailuoikeus.– Kuinka lähellä sitä pitää olla? Tuula kysyi, selväsi loukkaantuneena hoitajan toruvasta äänensävystä.– Kyllä, olen hänen tyttärensä, Oona sanoi väliin. Hän otti muutaman askeleen lähemmäs hoitajaa ja hymyili. Bergström, luki nimilapussa. Oona ojensi oikean kätensä.– Me emme kättele täällä, hoitaja sanoi suu viivana. – Bakteerit saattavat tarttua ymmärrättehän. Oona pudotti kätensä housun sauman viereen ja raapaisi reittään, käsi oli vieläkin puuduksissa äskeisestä voimannäytöstä.– No siinä tapauksessa hyvinkin läheisiä, Tuula jatkoi haastavasti. –Tytär oli nimittäin juuri lykkimässä minua ulos, etkös ollutkin. Kioskille, kanttiiniin tai mikä sen nimi on. Me mennään tyttären kanssa tupakalle.
Hoitaja mulkaisi ensin Tuulaa, sitten Oonaa kuin aikoisi vielä valistaa heitä tupakoinnin haitoista, mutta luopui  aikeestaan. Ehkä hän päätteli, ettei vanhan naisen uhmaa voitettu varoituksin ja läksytyksin, koska kerta kaikkiaan yllättäen vaihtoi puheensävyään ja kertoi toivovansa Tuulan palaavan päivälliselle, jälkiruokana olisi vanukasta. Lauseen viimeinen sana valui ulos kuin siirappi.
– Läski tykkää vanukkaasta, Tuula mutisi Oonan työntäessä pyörätuolia kohti ovea.– Anteeksi mitä, hoitaja Bergström kysyi.– Että kuulostaa maukkaalta, Tuula lirkutti, sitten Oonalle: – Ymmärrätkö nyt mitä täällä joutuu kestämään. Hulluja kaikki, ikäviä ilkimyksiä. No comments:

Monday, January 2, 2012

....Pilvet roikkuivat matalalla koko päivän, mutta vasta illalla sade alkoi ryöpsyttää räystäitä. Äidin kissa istui ikkunalaudalla ja kuunteli kuinka pisarat kopsahtelivat ikkunoihin, ensin sattunnaisina sitten ahnaammin. Naputus tapaili rytmiä. Se olisi oikeastaan voinut olla mikä tahansa kappale, mutta mieleen muistui jokin vanha renkutus, jossa tyttö tapaa pojan ja menettää pojan ja ikävöi poikaa. Oona hieraisi otsaansa ja puhalsi syvään, sulki silmänsä.
Tämä oli ensimmäinen kerta vuosiin kun sisarukset istuivat saman pöydän ääressä. Hannes nojasi kädet polviensa päälle ja mietti mitä sanoa. Jotain nyt kuitenkin olisi sanottava, kun tässä ollaan. Oikeastaan teki mieli huomauttaa siskolle, ettei murheajatukset tuolla tavoin naamaa hankaamalla poistu, siitä saa vain otsaansa märkiviä paiseita. Mutta ei sellaista voi alkaa Oonalle opettamaan, niin että jäi sitten sekin ajatus ilmaisematta. Oona ei kuitenkaan kaivannut ketään tyrkyttämään sanoja, vaan ryhtyi itse puheille.
– Miksi kaikki laulujen sanat toistavat samaa tarinaa? hän kysyi kasvot edelleen käsiensä varassa.– Sano se, Hannes sanoi. Tämä aihe kävisi hyvin. He olivat Kettusen kanssa monesti laskeneet kuinka monta kertaa ilmaukset kaipauksen tuuli, himmeät katuvalot tai leimuava sydän toistuivat Nurkkabaarin karaokevalinnoissa. Jotenkin niihin kielikuviin oli tullut tartuttua, kai ne sitten oli ne, jotka jostain syystä korvaan eniten sattuivat.
– Eikun ihan oikeasti, Oona valpastui. – Miksi asiat on kerrottava tismalleen samoilla sanoilla, toistettava niitä niin kauan että sanat menettävät merkityksensä? Hannes myönsi hymyillen siskon osuneen varsin keskeiseen iskelmäsanoitusten ongelmaan, vaikka korosti, että ilman sanoja monet kappaleet olisivat valjuja.– Eipä oikeastaan. Mieluummin na-na-naa kuin sinun silmiesi tähden ja niin edelleen.– Mutta eikö se sitten olisi sama asia? – Miten niin? Oona naurahti kuivasti.– Jos kaikki biiseisssä laulettaisiin na-na-naa tai lal-lal-laa, niin se alkaisi äkkiä puuduttaa.– Riippuu kai mielikuvituksesta. Vaikka ei kai sitä kaikilla ole aikaa kuvitella lauluihin sanoja. Vaikka eivät kävisikään oikeissa töissä.
Siinä se taas oli. Oonan halu voittaa keskustelu. Tuollainen se oli ollut lapsesta saakka, aina piti saada naulata viimeinen niitti. Sama palava haaste silmissä ja piikki sanoissa. Hannes kiitti Oonaa muistutuksesta ja laski viinilasin sohvapöydälle hieman liian korskein ottein. Lasin ulkoreunaa pitkin valui pisaroita, jotka pyörähtivät piiloon jonnekin pöytälevyn ja lasin kannan alle. Sen jälkeen tuli taas aivan hiljaista. Lukuunottamatta sadetta, joka kuulosti jälleen olevan yltymäänpäin.
Kissa pudottautui ikkunalaudalta ja käveli viivytellen keskilattialle. Se oli pentuajoista lihonut, vatsa roikkui löysänä pussina ja turkki kiilsi. Olisipa kotikissan päivät, Hannes mietti, paloiteltua maksaa jääkaapissa, raapimispuu harmistuksia varten ja lämmin koti jonne palata. Katti kuoputti mattoa takajaloillaan, ojensi niistä toisen kohti kattoa ja kurotti peseytymään. Sillä oli taito tehdä se yhtä aikaa ärsyttävästi ja hellyttävän itsetietoisesti, kuin vanhalla stripparilla.
Hannes ei koskaan ollut loistanut kanssakäymistaidoissaan, ainakaan mitä tuli sovitteluun ja pikkupuheeseen, mutta hetkittäin hän löysi itsestään valmiuksia. Hän kokeili varovaista hymyä. Lausui olevansa liian uupunut jaksaakseen kunnolla nauraa, mutta haluavansa yrittää, noin seuran vuoksi. Iloksi tarkoitettu hörähdys rupsahti kuitenkin pihalle äkisti ja epäonnistui koko pituudeltaan. Ääni kuulosti harmillisesti pierulta, joka jostain sattuman syystä oli löytänyt tiensä suuhun ja samaa vauhtia sieltä ulos.
Hannes yritti urheasti vielä kertaalleen, vaikka vain tehostaakseen tunnetta, mutta juuri se jäi naurusta uupumaan. Oona istui edelleen samassa asennossa, hieroi otsaansa  ja murehti omiaan, joita ei suostunut tai halunnut jakaa. Hannes kaatoi itselleen lisää viiniä. Pullon viimeiset pisarat tipahtelivat lasiin pulleina ja kokonaisina.– Alkaa olla myöhä, Oona sanoi jostain etuhiustensa takaa ja kohottautui. Kissa vaihtoi laiskasti asentoa ja seurasi katsellaan tytön kulkua ovelle. No comments:

Friday, December 30, 2011

.....Seija nukkui pintaunta, mutta heräsi ontoon särkyyn jossain vatsan tuntumilla kauan ennen aurinkoa eikä kyennyt ryhtymään mihinkään. Unessa hän ajoi polkupyörällä alamäkeen. Huristi keskellä tietä ja keskeltä suuria lammikoita, joiden jäinen pinta rapisi rikki renkaiden alla. Joku pikkupoika rullasi perässä ja kiljahteli niin että korviin sattui. Vai oliko se pakkasilman vinkunaa, sen saman joka aamuisin yllätti ja sai haukkomaan henkeä. Ulkona oli vielä pimeää. Sen tiesi todeksi vaikka verhot suljettuina. Joka puolella vetisen alkutalven hämmentävä mykkyys.
Päivät kuluivat nykyään nopeasti ja niitä on mahdoton erottaa toisistaan. Tänään oli joulukuun kolmastoista päivä ja kirkon portaat lavastettu joulunavajaisia varten. Orkesteri seisoi pitkään paikoillaan paraatipuvuissaan, liikkumatta ja keskittyneinä. Ohikulkijat muodostivat hitaasti heidän eteensä puoliympyrän. Kun jouluvalot kello kuudelta syttyivät, viulisti aloitti vanhan sävelmän. Pian muut soittimet yhtyivät siihen. Kappale oli kaunis ja liikutti monia. Se toi mieleen metsän, jonka laidalla puut kaartuvat kohti taivasta niin että näyttää kuin koko maailma päättyisi siihen. Lopussa musiikin piirtamä kuva haihtui ilmaan niin kuin mielikuvilla on tapana. 
Orkesterille annettiin tumppukäsin kumeat aplodit. Kapellimestari kumarsi syvään ja viittasi kädellään soittajiin, jotka nousivat seisaalleen. Joku yleisöstä päästi pitkän ujeltavan vihellyksen. Seija unohtui seisomaan paikalleen vielä kun muut lähtivät kuka minnekin. Viulun sointi oli nostanut muistoja ja asioita, jotka tapahtuivat joskus kauan sitten. Mutta vaikka Seija kuinka yritti palauttaa ne mieleensä, muistot pakenivat eivätkä suostuneet saamaan hahmoa. Pian liikutuskin katosi ja tilalle jäi painoton ja irtonainen olo.
Kirkonkello löi seitsemää ja ääni kaikui kaikui kaanonina vastapäisistä taloista. Seija huomasi seisovansa yksinään kadulla, missä mikään ei liiku. Aivan kuin odottaisi jotakuta tulevaksi. Ketä hän voisi vielä odottaa. Seija yritti maalata miehensä kasvot eteensä, koetti palauttaa mieleen kaikki pienet yksityiskohdat, mutta ne vastustelivat ja asettuivat väärin. 
Ehkä muistaminen kävisi helpommin paikoissa, jotka tunnen hyvin, joissa me yhdessä kuljimme. Mies käveli aina hyvin nopeasti pitkin harppauksin, puhui lakkaamatta, eikä huomannut jättävänsä Seijan jälkeen. Se mahtoi ulkopuolelta näyttää huvittavalta. Ei siihen saanut sanaa väliin, muuten Seija olisi varmasti sanonut että hidasta hyvä mies. Kun he pääsivät perille, mies ihmetteli vaimon punaisia poskia ja vaitonaisuutta. Mutta kun he ottivat toisiaan kädestä, levisi kämmeniin lämpö. No comments:

Thursday, December 29, 2011

....Sillalla Hannes pysähtyi, veti räkää sisäänsä ja sylkäisi jokeen pitkän syljen. Veden pinta värähti sameasti ja rasvaisesti, antoi odottaa jonkun kissanraadon kelluvan hiljaa esiin sillan kaiteen alta. Sellainen näky olisi jollain tapaa täydellistänyt joesta nousevan hajumaailman, tympäännyksen, eltaantumisen, lokkien ja ihmispaskan höyryt. Hannesta ei pätkääkään ihmetyttäisi, jos joku kehuisi dumpanneensa grillin paistorasvat veteen, vaikka ei kai sellaista uutista ole tarve sen enempiä huutelemaan ruveta.
 – Heitä euro, joku sanoi. Hannes katsoi vieressään seisovaa punanenäistä pikkupoikaa ja pudisti päätään. – Ei sit, poika sanoi, heitä rööki.
Mutta Hannes ei voinut enää antaa, ei ollut mitä antaa, paitsi anteeksi itselleen kaikesta antamisesta. Jalan viereen sillan kanteen oli jäätynyt kiinni tupakantumppi. Hän potkaisi sitä kengänkärjellään ja se halkesi pieneksi silpuksi.
– Mene takaisin kouluun, Hannes sanoi pojalle, mutta poika ei sitä enää kuullut. Peik Ounainen käveli kaukana sillan toisessa päässä, liikennevalojen luona. Siitä hän hitaasti kenkiään laahaten nousi mäen ylös ja portaat koululle. Pian Peik istui ruokalan penkillä edessään makkarakastike ja perunamuusi ja takanaan nuoria, joilla oli tylsää. 
Hän ei voinut ymmärtää miksi maailma oli niin julma, että se pakotti käymään peruskoulua, vaikka hän olisi halunnut surfata. Seisoa kohden aallon reunaa, alla lämmin sininen meri. Sellainen, joka jatkui ikuisesti pinnalla ja sen alapuolella. Hän ei ymmärtänyt, miten maailma siitä muuttuisi, jos hän putoaisi veteen. Ei hän halunnut selittää maailmaa, eikä ymmärtää. Hän halusi vain kellua sen pinnalla. Mutta ei, kun piti asua Suomessa, missä ei edes voinut surfata, ainoastaan pitää vaan pipoa ja hanskoja ja kärsiä.
Peik Ounaisen elämässä kävi näin. Vielä vuosi sitten perheellä oli kaksi autoa ja iso autotalli ja vielä isompi talo, jossa pleikkarit joka huoneessa, leipä aina tuoretta ja maksamakkara valmiiksi viipaloituna rasiaan. Sitten isä jäi kiinni veropetoksesta ja pian sen jälkeen äiti aviopetoksesta. Ja vaikka niitä kahta ei toki voi verrata toisiinsa, nämä kaksi petettyä rikkoivat kodin seinät sisältä ja ulkoa. Ainoastaan Peik säilyi. Säilyi siksi, että oli heidän välissään mutta ei asettunut väliin. Peik ei tarrannut isänsä lahkeeseen eikä roikkunut äitinsä helmassa estääkseen jotakin sellaista, mikä kuitenkin tapahtuisi. Hän suhtautui elämään sen periaatteen valossa, johon oli teini-ikään ehtiessään oppinut, toimettomuudella. Peik säilyi, koska ei jaksanut kiinnostua ja oli haluton toimimaan.
Niinä päivinä aika kului kuin olisi sivusta seurannut laivan lähtöä satamasta. Hitaasti kaikki varmistavat köydet irrotettiin. Meri keinahteli ja maisema sen mukana. Vielä olisi ehtinyt mukaan, jos olisi tiennyt mihin poijuun viimeinen köysi oli kiinnitetty. Isä senkin löysi ensin.
Peik raaputti veitsellä kastikkeeseen äänekkäitä raitoja ja pönäsi perunamuusin litteäksi kasaksi. Nopeasti kyhättyä ja äkkiä kylmettynyttä apetta. Kiitos jokapäiväisestä leivästä. Kiitos ruokalan tädeistä, jotka antavat hakea lisää, työntävät vielä kainaloon pienen foliorasian, jonka muovitettu pahvikansi hikoilee.

Peik istuu kolmannen kerroksen matematiikan luokassa, peräseinän viereisessä ikkunassa ja odottaa, vaikka ei tiedä mitä odottaa. Jotain tapahtuvaksi, tuntia loppuvaksi, something completely differentOlisi osattava lopettaa odottaminen. Silloin ei kaadu liian korkealta. Täytyy osata suhtautua oikein, pienellä toiveikkuudella ja suurella todennäköisyydellä.
– Katso ikkunasta ulos, vieressä istuva Jani tai mikä lie kuiskasi. – Kato ite.– Eikun ihan oikeasti, katso! Se hyppää!
Pölyn ja koulun ansiokkaiden vuosikymmenien aikana kerääntyneen lian läpi oli vaikea erottaa mitään. Mutta pakko se oli myöntää, joku seisoi sillan kaitteella. Hetken näytti kuin se joku olisi ollut sama luuseri, jota Peik oli aiemmin sillalla puhutellut, mutta varmuuteen asiasta ei päässyt ennen kuin se joku hyppäsi, tai horjahti, no, joka tapauksessa alas jokeen se putosi. No comments:

Tuesday, December 27, 2011