PE HTML PUBLIC "-//W3C//DTD HTML 4.0 Transitional//EN"> Katri Lipson (Author of Kosmonautti)

Katri Lipson (Author of Kosmonautti)

Katri Lipson


edit data

Combine Editions
Katri Lipson’s books

Average rating: 3.28 · 258 ratings · 34 reviews · 3 distinct works • Similar authors
Kosmonautti
Kosmonautti
3.55 avg rating — 122 ratings — published 2008 — 3 editions
Rate this book
Clear rating
1 of 5 stars2 of 5 stars3 of 5 stars4 of 5 stars5 of 5 stars
Detroit
Detroit
3.31 avg rating — 48 ratings — published 2016
Rate this book
Clear rating
1 of 5 stars2 of 5 stars3 of 5 stars4 of 5 stars5 of 5 stars
The Ice Cream Man
The Ice Cream Man
by
alle ure"12x12" class="staticStar p0"> 2.89 avg rating — 91 ratings — published 2012 — 9 editions
Rate this book
Clear rating
1 of 5 stars2 of 5 stars3 of 5 stars4 of 5 stars5 of 5 stars

* Note: these are all the books on Goodreads for this author. To add more, click here.

Upcoming Events

No scheduled events. Add an event.



Is this you? Let us know. If not, help out and invite Katri to Goodreads.





kosmonautti

omega orologi
omega de ville coaxial chronographe
réplica rolex relojes para hombre

Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut
  • Arvostelut
  • Lisää arvostelu
  • Ohjeet

Hidas kuolema saartorenkaassa

1.10.2007 Pasi Tuunainen <etunimi.sukunimi@joensuu.fi> FT, Joensuun yliopisto
Gordijenko, Anatoli: Kuoleman divisioona. Kääntänyt Eero Balk. Gummerus, 2003. 263 sivua. ISBN 951-20-6471-5.

Talvisodan tapahtumat tunnetaan Suomessa kohtuullisen hyvin. Sen sijaan venäläisille aihe on paljon vieraampi. Eihän talvisotaa pidetty ennen 1980-luvun loppua edes oikeana sotana vaan pikemminkin rajaselkkauksena. Talvisota oli YYA-kauden Neuvostoliitossa lähes tabu aihe. Ennen perestroikaa eräissä muistelmateoksissa oli hajanaisia mainintoja talvisodasta. Sodan 60-vuotispäivä synnytti itänaapurissamme kuitenkin suoranaisen kirjojen julkaisuaallon: silloin ilmestyi muun muassa pikaisesti laadittuja kuvakirjasia, sensaationhakuisia populaariteoksia ("kioskikirjoja") sekä dokumenttikokoelmia.

Lokakuussa 2003 ilmestyneestä Anatoli Gordijenkon dokumenttiromaanista Kuoleman divisioona on otettu jo neljä painosta. Kirjan yhteenlaskettu painosmäärä on noin 20 000 kappaletta. Gibel divisii julkaistiin joulun 2004 alla myös Venäjällä vaatimattomana 1 000 kappaleen painoksena. Kirjat kuvaavat puolifiktiivisesti Punalipun kunniamerkillä palkitun jaroslavlilaisen 18. jalkaväkidivisioonan ja sille alistetun moskovalaisen (Kalinovskin) 34. kevyen hyökkäysvaunuprikaatin tuhoutumista talvella 1940.

Petroskoilainen Gordijenko

(s. 1932) on julkaissut kymmenen kirjaa. Hän on työskennellyt runsaat neljä vuosikymmentä toimittajana Karjalan tasavallan valtakunnallisessa televisioyhtymässä. Hän on tehnyt mm. 80 tv-elokuvaa. Sotahistoriaan Gordijenko on uppoutunut ohjatessaan ja tuottaessaan tv-sarjaa "Meidän sodanaikainen nuoruutemme". Gordijenko onkin saanut aineksia kerrontaansa lukuisten veteraanien kertomuksista.

Kirja ei ole ensimmäinen venäläisen kirjoittama, suomeksi julkaistu kaunokirjallinen kuvaus talvisodasta. Vuonna 1989 ilmestyi Komsomolskaja Pravdan toimittaja Aleksandr Ts•udakovin teos Talvisodan kahdet kasvot. Siinä käsitellään Karjalan kannaksen taisteluita ja Mannerheimlinjan murtamista yliluutnantti Pavel Gribovin näkökulmasta. Gordijenko on puolestaan laatinut kirjansa rintamakirjeenvaihtaja

N.I. Klimovin (oikealta nimeltään Nikolai Klimenko) kuvitellun päiväkirjan muotoon. Myöhemmin Pravdaan kirjoittanut Klimenko toimi talvisodan aikana politrukkina ja rintamakirjeenvaihtajana. Päähenkilön esikuva oli jossain niistä Impilahden alueelle syntyneistä moteista, joihin oli saarrettu 18. Divisioonan joukkoja. Muut kirjan henkilöt on mainittu oikeilla nimillään. Autenttisia kertomuksia

Gordijenkon kirjan teema ei ole täysin vaiettu ja tuntematon aihe Venäjällä. Pavel Aptekar julkaisi vuonna 1996 runsain dokumenttiottein varustamansa selvityksen Tragedija okruz•hennyh ("Saarrettujen tragedia"), joka käsitteli Laatokan Karjalan mottitaisteluita. Jo 1960-luvun lopulla suomalaiset saivat tutustua Itä- Lemetin motissa helmikuussa 1940 kaatuneen, Kuskov-nimisen pataljoonan-tai rykmentinkomentajan päiväkirjaan (Kuskovin päiväkirja tuli vuonna 1969 julkisuuteen Kalle Lehmuksen kirjassa Talonpoika suurten sakkilaudalla). Yksi usein julkaistuista päiväkirjoista on puolestaan punaarmeijan komppanianpäällikön apulaisen Grizenkon päiväkirjan suomennos. Päiväkirjan, jonka autenttisuutta ei ole syytä epäillä, laatija vaikuttaa, kuten Gordijenkon päähenkilökin, sivistyneeltä henkilöltä, joka tekee teräviä havaintoja kokemastaan. Viktor Stepakovin ja Dmitri Orehovin julkaisemassa "Paraatimarssi Suomeen" -teoksessa (1992) oli mukana myös Gordijenkon kirjassa käsiteltyjen 18. Divisioonan sekä 34. hyökkäysvaunuprikaatin eloonjääneiden kuvauksia. Nuo veteraanien kertomukset vahvistavat Gordijenkon esittämää kuvaa saarrettujen ankarista kokemuksista.

Kenraali talven kurjistamat

Kirjan runkona on siis sepitetty päiväkirja, jonka sivuilla päähenkilö kertoo kokemastaan. Paraatimarssilla olevat puna-armeijalaiset ovat voitonriemuisia ja ylimielisiä. Päähenkilön aseita ovat ideologia, kirjoituskone ja kovaäänislaitteet. Etenemisen hidastuessa ja saarrostuksen edetessä päähenkilön usko aatteeseensa horjuu pahemman kerran. Politrukki turhautuu myös, koska propaganda ei pure motittajiin. Toisaalta suomalaisten levittämät lentolehtiset eivät tehoa saarrettuihin. Heidän henkistä ja fyysistä luhistumista edesauttavat suomalaisten motinpehmitystoimien ohella ankarat pakkaset ja nälkä. Motitetut kaapivat ruokaa etsiessään hevosten kaviot sekä keittävät keittoa nahkavöistä, sillä muonapudotukset joutuivat usein piirittäjien käsiin. Kirja ei keskity pelkästään poliittisen osaston toimintaan, vaan päiväkirjan kautta piirtyy kuva tuhansien motitettujen korsu-ja maakuoppaelämän ankeasta todellisuudesta. Politrukki pyrkii luotaamaan saarrettujen tuntoja ja kirjoittaa sankaritarinoita ruohonjuuritason neuvostosotilaista, esimerkiksi viimeisen ammukseen saakka taistelleesta panssarimies Teres•kovista, kosmonautti Valentina Teres•kovan isästä.

Epäreilu sodankäyntitapa vai innovatiivinen taktiikka?

Yleistilanne käy tyydyttävästi ilmi kirjasta. Joulukuun alussa Laatokan rantatietä pitkin sekä Käsnäselästä suoraan länteen edenneet neuvostojoukot pääsivät yhtymään Koirinojan tiesolmussa. Suomalaisten joulukuussa 1939 tekemät vastahyökkäykset eivät onnistuneet, mutta ne pakottivat neuvostoyhtymät puolustuskannalle. Tammikuun alussa ns. suuren vastahyökkäyksen seurauksena suomalaiset joukot pääsivät kahden tien yli Laatokan rantaan. Näin ne onnistuivat saartamaan huomattavat neuvostovoimat yhteen isoon (Kitilän) ja runsaaseen kymmeneen pienempään saartorenkaaseen eli mottiin. Kirjailija Håkan Mörne kuvasi syntynyttä tilannetta "venäläissaaristoksi".

Gordijenkon sotilaat ihastelevat Suomi-konepistoolin käyttökelpoisuutta metsätaisteluissa. Kirjan mukaan venäläiset sotilaat eivät pitäneet suomalaisia reiluina, koska nämä eivät hyökänneet suoraan vaan neuvostojoukkojen sivustoihin ja selustaan. Epäreiluna pidettiin myös väijytyksiä sekä hiihtojoukkojen sissitaktiikkaa: nopeasti iskeneet joukot katosivat taas nopeasti pimeyteen. Oveluuteen turvautuminen sekä sään, maaston ja liikkuvuuden hyväksikäyttö ovat kautta historian tarjonneet alivoimaiselle osapuolelle keinoja tasoittaa epätasaisia voimasuhteita. Sotahistorioitsija Sampo Ahto onkin todennut, että suomalaisten saarrostustaktiikka noudatti sotataidon klassisia sääntöjä.

Kirjassa selitetään, että Lemetteihin saarretut eivät saaneet lupaa ulosmurtautumiseen siksi, että motittaminen vaatisi suomalaisilta runsaasti voimia ja uuvuttaisi lopulta heidät. Tämä on totta. Näin oli tosiaan käydä. Suomalaiset eivät halunneet motteja, koska ne sitoivat runsaasti joukkoja vartiointitehtäviin. Laatokan koillispuolella maahan tunkeutuvan vihollisen saarrostusta oli suunniteltu jo ennen sotaa, mutta ainoa tavoiteltu motti oli ns. Kitilän suurmotti (iso pussi), johon suljettiin kokonainen 168. Divisioona. Muut pienemmät motit syntyivät "työtapaturmina". Mottien odotettiin antautuvan nopeasti. Näin ei kuitenkaan käynyt. Mottien laukaiseminen ei ollut helppo tehtävä suomalaisille, koska heillä ei ollut tarvittavaa kalustoa, raskasta aseistusta sekä vastapuoli puolustautui sitkeästi. Suomalaisten Laatokan Karjalan operaatioalueella käyttämä mottitaktiikka (eli pyrkimykset laukaista motit) ei selviä kirjasta kunnolla. Näin ollen se kaipaa lisäselvityksen. Aihetta tutkinut sotahistorioitsija Antti Juutilainen pitääkin suomalaisten menestyksen avaimina juuri sitä, että nämä toimivat aktiivisesti ja yllätyksellisesti. Suomalaiset kehittivät innovatiivisen sodankäyntitavan, jota he sovelsivat menestyksellisesti käytäntöön. Vastarinnan murtaminen pala palalta osoittautui toimivaksi tavaksi laukaista motteja. Mottitaktiikka oli "köyhän miehen taktiikkaa", ja sen ydin oli neuvostojoukkojen saartaminen nopeilla, toisiaan seuranneilla hyökkäyksillä, joiden jälkeen pyrittiin tuhoamaan vastustaja mahdollisimman pienin omin tappioin. Omintakeinen mottienvaltaustaktiikka vaihteli paikasta riippuen. Yleensä pimeyttä käytettiin hyödyksi: iskuosastot etenivät hiipien tai nakersivat motin reunaa. Joskus suomalaiset hyökkäsivät suoraan päin. Toisinaan motitettujen annettiin purkautua tarkoituksellisesti korpeen. Joka tapauksessa motteja häirittiin ja pehmitettiin jatkuvasti: saarretut piti saada kuluttamaan ammuksiaan. Heille ei myöskään saanut antaa aikaa lepoon tai parantaa asemiaan.

No minkälainen oli sitten tilanne Gordijenkon politrukin motissa? Tammikuun lopulla umpeutui

Itä-Lemetin eli ns. Kenraalimotin saartorengas. Nimi tuli siitä, että motissa oli kaksi prikaatinkomentajan arvossa (kenraalimajurin) ollutta: 18. jalkaväkidivisioonan komentaja G.F. Kondrasov sekä 34. hyökkäysvaunuprikaatin komentaja S.I. Kondratjev. Motteihin jäi sattumanvaraisesti erilaisia joukkoja. Itä-Lemettiin jäivät esimerkiksi molempien edellä mainittujen neuvostoyhtymien esikunnat. Suomalaisen 13. Divisioonan esikunta käski helmikuun puolivälissä joukkojaan estämään kaikki saarrettujen avustuspyrkimykset sekä tuhoamaan ulospyrkivät osastot. Eräiden muiden mottien lauettua suomalaiset saattoivat keskittää Itä-Lemettiä vastaan lisäjoukkoja ja ryhtyä toden teolla valtamaan mottia. Hyökkääjät kärsivät kovia tappioita pyrkiessään kiristämään saartorengasta. Varsinaiset valtausyritykset eivät onnistuneet, koska motti oli tulivoimainen. Sen useista sisäkkäisistä kehistä koostunut puolustus perustui maahan kaivettuihin panssarivaunuihin sekä liikkuvaan reserviin. Vaunuja oli kaikkiaan 71 kappaletta. Huomatessaan suorat hyökkäykset tehottomiksi suomalaiset antoivat motin puolustajien purkautua korpeen, minkä jälkeen nämä olivat syvässä lumessa helpommin tuhottavissa. Taktiikka onnistui, kun kaikki kynnelle kykenevät mutta pakkasen ja nälän heikentämät saarretut ryntäsivät helmikuun viimeisenä ulos motista tuhoutuen pääosin suomalaistuleen. Esimerkiksi puna-armeijan 18. Divisioonasta, jossa oli ennen talvisotaa ollut noin 15 000 miestä, jäi eloon alle kymmenen prosenttia sen alkuperäisestä vahvuudesta. Katastrofin syylliset

Gordijenkon kirjassa mottiin joutumisen syyksi viitataan johdon kyvyttömyyttä. Tämä ei ole uusi selitysmalli, sillä menneinä vuosikymmeninä neuvostoliittolaiset matkaoppaat kertoivat turisteille, että Sortavalan varuskuntaan marssineiden joukkojen johtajat ryyppäsivät ankarasti jättäen miehet kuolemaan pakkaseen. Suomalaisten toiminnan vaikutusta ei opastuksissa mainittu 1970-luvulla. Kondrasov, joka oli säilynyt puhdistuksissa ja ollut vielä luutnantti vuonna 1937, nimitettiin divisioonan komentajaksi päivää ennen talvisodan alkamista. Kirjassa komentaja murtautuu miestensä mukana sotamieheksi naamioituneena. Hänet teloitettiin Pitkässärannassa miestensä edessä. Kohtalo oli siis sama kuin Raatteen tieltä pois päässeen 44. Divisioonan komentaja A.I. Vinogradovin. Osa Laatokan Karjalan moteissa olleista neuvostokomentajista teki itsemurhan. On mielenkiintoista, että jo myöhäissyksyllä 1939 pidetyssä tarkastuksessa oli löydetty runsaasti puutteita 18. Divisioonan päällystön metsätaistelutaidoissa. Lisäksi divisioonan upseeristo aliarvioi suomalaiset. Keväällä 1940 tehdyssä tutkimuksessa 18. Divisioonan tuhon syiksi nähtiin tiedustelun ja kurin laiminlyönti ja kaavamaisuus ohjesääntöjen noudattamisessa.

Syitä lopputulokseen voidaan hakea myös puna-armeijan koulutuksesta - tai oikeammin sen puutteista. Esimerkiksi Itä-Lemetin saartajiin kuuluneen pohjoissavolaisen Jalkaväkirykmentti

39:n I pataljoonan konekiväärikomppanian päällikkö, reservin vänrikki Martti Virnes kirjoitti tammikuussa 1940 siskolleen, että puna-armeijan taktiikka oli "surkean alkeellista". Hän päätti kirjeensä toteamalla, että "nyt on 2 (neuvosto)divisioonaa armoillamme". Virnes on pitänyt myös yksikkönsä sotapäiväkirjaa, jossa hän kirjoittaa tammikuun lopulla, että tilanne oli rauhoittunut suomalaisten kannalta katsottuna: saarretut eivät yrittäneet murtautua ulos moteista. Muutenkin hän luonnehti piiritystyötä helpoksi. Mottien valtausta yrittäneet iskuryhmät sekä avuksi tulleita hiihtojoukkoja vastaan taistelleet kiväärimiehet tosin kärsivät raskaita tappioita.

Paikkoja, nimiä ja legendoja

Kuoleman divisioonan tapahtumapaikaksi mainitaan venäläisten Kuolemanlaaksoksi kutsuma paikka Pitkärannan lähellä. Itse asiassa kyseessä on noin 40 kilometrin pituinen tieosuus Lemetin tiehaarasta vanhalle rajalle. Sitä kutsutaan myös Käsnäselän tieksi (jonka alkuosan korvasi syksyllä 2004 uusi tie). Suomentaja Eero Balk on onnistunut kohtuullisen hyvin käännöksessään. Vaikka paikannimet ovat pääsääntöisesti oikein, Balk ei ole aina tarkistanut yksityiskohtia. Esimerkiksi Suuran pitäisi olla Siiran tienhaaran motti. Mylly ei ole mikään varsinainen paikka, vaan alamotti: Länsi-Lemetti jakautui näet panssaripirssin alueeseen sekä Myllyn tukikohtaan. Kirjassa viljellään suomalaisten tuntemaa Itä-Lemetti-nimitystä, vaikka neuvostoliittolaisissa arkistolähteissä tuota mottia kutsutaan Eteläiseksi Lemetiksi. Balk ei myöskään käytä paikannimien kohdalla yleisesti vakiintuneita ulkopaikallissijoja, vaan sisäpaikallissijoja.

Kirjan faktat ovat suurin piirtein kohdallaan. Gordijenko on hyödyntänyt joitakin petroskoilaisen historianprofessori Juri Kilinin suomalaisesta talvisotatutkimuksesta kääntämiä taustatietoja. Kilin on myös on korjannut kirjan venäjänkielisen käsikirjoituksen asiavirheitä. Sellaisia ovat olleet esimerkiksi väärät panssarivaunutyypit sekä legenda suomalaisesta nunnasta, joka tulitti neuvostojoukkoja kirkon katolta. Suomenkieliseen laitokseen tuo tarina on jäänyt (s. 135). Valitettavasti Gordijenko ei ole täysin päässyt irti sitkeästi elävästä, suomalaisiin liitetystä kukuska-myytistä. Hän kirjoittaa kirjansa sivulla 153 seuraavasti: "...pahiten kaikki pelkäävät tarkka-ampujia, jotka istuvat pienellä nyppylällä tai ehkä puissa."

Viittaus eversti E. W. Veijon komentamaan Jalkaväkirykmentti 36:een on mielenkiintoinen. Päähenkilö kirjoittaa nähneensä mainintoja kyseisestä rykmentistä sotilasasiakirjoissa. Todellisuudessa neuvosto-osapuoli ihmetteli

U.A. Käkösen mukaan JR 36:n suorituksia. Rykmentti "ilmestyi aina ratkaisuvaiheessa paikalle ja torjui heidän hyökkäyksensä". Käkönen toteaa kirjassaan Sotilasasiamiehenä Moskovassa 1939, että puna-armeijan edustajat luulivat pohjoiskarjalaisten reserviläisten muodostaman JR

36:n olevan "valiorykmentti". Todellisuudessa paikalle ilmestyneet joukot olivatkin, Käkönen jatkaa, "vain Veijon rykmentin osia - komppanioita ja pataljoonia -, jotka oli viime hetkessä saatu irrotetuksi toisaalta ja lähetetty apuun". Itse asiassa suomalaiset joukot olivat kaikkea muuta kuin valioyksiköitä. Mottitaistelualueella toimi myös taisteluarvoltaan kyseenalaisia suomalaisjoukkoja ja todellisia "mallicajandereita". Sellainen oli esimerkiksi Länsi-Lemetin liepeillä taistellut, Uudenmaan ruotsinkielisistä ikämiehistä muodostettu ja puutteellisesti varustettu Erillinen Pataljoona 18. On helppo yhtyä sotahistorioitsija Anssi Vuorenmaan Sotilasaikakauslehdessä 3/2004 esittämiin epäilyihin siitä, että päähenkilön tiedot suomalaisista ovat liian tarkkoja. Teoksen lopussa julkaistut pöytäkirjat ovat niin ikään epäuskottavia, koska niissä viitataan suomalaisten syyllistyneen räikeisiin sotarikoksiin. Totta on, että Itä-Lemetin vallanneita joukkoja oli pilkkukuumeuhan vuoksi kielletty menemästä sisälle korsuihin. Suomalaisille oli sen sijaan annettu ohjeet hävittää korsut polttopulloilla.

Gordijenkon kirjasta ei löydy vastausta siihen, miksi saarretut pysyivät passiivisina. Motitetut löivät laimin partioinnin ja lähitiedustelun, mikä puolestaan helpotti suomalaisten työtä. Piirittäjät yllättyivät kuitenkin puna-armeijan lujasta taistelutahdosta. Sitä pitivät yllä kova kuri, komissaarien johtamien poliittisten osastojen valistustyö sekä kauhujutut suomalaisten raakuudesta. Vangeiksi jääneitä uhkasi suomalaisten käsissä kuolemaakin kauheampi kohtalo. Pelottelu tuotti tulosta, sillä vain Saarijärven motti antautui. Eloon jääneillä, erityisesti sotavankeudesta palanneilla, ei ollut helppoa. Dmitri Frolovin löytämien asiakirjojen mukaan kuulustelijat eivät esimerkiksi uskoneet sotavankeudesta palautetun 18. Divisioonan henkilöstöön kuuluneen yliluutnantti Ivan Rusakovin kertomuksia. Haavoittuneena ja paleltuneena vangiksi jäänyt Rusakov sai kahdeksan vuoden työleirituomion, koska oli jäänyt henkiin ja antautunut häpeällisesti.

Gordijenkon kirja on edellä esittämästäni kritiikistä huolimatta merkittävä teos. Se on pääosin todentuntuisesti ja taidokkaasti kirjoitettu sotaromaani. Kirjan tyyli on ryöpsähtelevä ja kaunistelematon; itse asiassa kuvaus lähenee paikoin inhorealismia. Kuoleman divisioonan kautta välittyy kuitenkin hyvin saarrettujen karmea kohtalo.

Ukrainalaissyntyinen Gordijenko on kiinnostunut myös Suomussalmen tapahtumista talvella 1939-1940. Ukrainalainen 44. Divisioona ("Sininen divisioona") koki tammikuun 1940 ensimmäisellä viikolla Raatteen tiellä lähes kirjassa kuvatun kaltaisen kohtalon. Raatteen tien tapahtumiin viitataankin kirjassa. Gordijenko on kertomansa mukaan käymässä käsiksi myös jatkosodan aikana Karjalan rintamalla toimineiden venäläisten partisaaniosastojen vaiheisiin. Toivottavasti kuulemme vielä Gordijenkosta.

Arvostelu on julkaistu aiemmin:
Idäntutkimus lehdessä 1/2005.

Lisätietoja:
  • Idäntutkimus
Suosittele muille: Tweet
Kommentit:

Erkki Henrikki Rintala kirjoitti 27.4.2013 16:35

Luettuani GORDIJENKON kirjan Kuoleman divisioonan otin selvää missä hän asuu ja lähetin hänelle kutsun tulla Suomessa käydessään tulla kotiiimme vieraaksi.Marraskkuun 18 päivänä 2004 meillä olikin ilo saada hänet vieraaksemme.Keskustelimme sekä venäjäksi ja saksaksi jota Gorgijenko hallitsi varsin hyvin.Tämän vierailun aikana GORDIJENKO mainitse saaneensa luvan tutustua talvisodassa kaatuneiden arkistoon Pietarissa ja hän mainitsi tuon arkiston osoittavan että venäläisiä kaatui talvisodassa 126 768.Keroin tällöin hänelle että talvisodassa suomalaisten tappiot olivat myöskin suuret.Kaatuneita oli 21396 ja kadonneita 1434.Lottatyössä tällöin oli 84000 naista ja työnsä ääressä menetti henkensä 64 lottaa.
Yritäessäni nyt uudelleen ottaa yhteyttä GORDIJENKOON sain tietää hänen kuolleen pari vuotta sitten eturauhassyöpään.

Jouni Suova kirjoitti 17.9.2014 02:44

Kiinnostuin A. Gordijenkosta. Selailin vanhaa Ase&Erä lehteä, kymmenisen vuotta vanhaa. Sieltä löysin ko. kirjan arvostelun. Halusin lukea; yltsitpyltsit, kirja löytyi kotikuntani kirjastosta. Gordijenkon asenne on, uskon, että historiassa venäläisten invaasio on pystyttävä asettamaan kyseenalaiseksi. Suomalaiset "fascistit"?. NL oli v-39 natsiSaksan kanssa sopimuksessa. Enemmän he itse edustivat fascismia.
Hauska pätkä historiaa; Victor Borge. Uskomattoman taitava vakoilija, joka tiesi Barbarossan, vaan Stalin ei uskonut.
No niin, joopa jorinaa, jaksakaa
Jouni

Veijo Hurskainen kirjoitti 24.12.2015 20:14

Lukekaa Unto Tarkkosen kirja:"Talvisodan miehet". Kirja kuvaa motittavan suomalaiskomppanian taistelua ja erityisesti muutaman kiteeläinen miehen näkökulmasta. Kirja perustuu komppanianpäällikko Mustosen sotapäiväkirjaan. Eli kirjat luovat kolmiulotteisen kuvan mottitaistelusta.


Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle


Henri Lehtola

Henrin virja: kirjoituksia uskosta, tieteestä, teologiasta ja kirkon hallinnosta.

Lukijat

Blogiarkisto

Tietoja minusta

Henri Lehtola Kangasalan seurakunnan lasten pappi. Koti Pälkäneen Luopioisissa. Aikaisempaa ja nykyistä elämää kirkon hallinnossa. Tarkastele profiilia

perjantai 11. tammikuuta 2013

Junkkaala: Alussa Jumala loi...

12.9.2013.



Eero Junkkaala on kirjoittanut kirjan "Alussa Jumala loi...". Alaotseke kertoo kirjan tarkoituksen: "Luomisusko ja tieteellinen maailmankuva".

Mielenkiintoista, että pitkän linjan raamattuopettaja Junkkaala on tarttunut luomisuskon ja tieteen väliseen kysymyksenasetteluun. En ole vielä lukenut kirjaa loppuun, mutta lukemisen arvoinen se on.

Junkkaala on eksegeetti, raamatuntutkija. Kirja on vahvimmillaan kun se kuvaa raamatunkertomuksia, niin taustaa ja sanomaa. Kirja käsittelee enimmäkseen kreationismina tieteellisen maailmankuvan välistä suhdetta. Näyttää siltä, että Junkkaalan kohteena ovat yhtäältä tiukkaa kreationismia kannattavat kristityt, toisaalta, mutta ehkä vähemmän, luomisuskoon epäilevästi suhtautuvat ihmiset. Koska kohteena ovat kreationistisesti ajattelevat ihmiset, kirja käsittelee teemoja, jotka ovat ainakin minulle vähän mielenkiinnottomia, ehkä jopa turhia. Kirjan perustelukenttä nimittäin nousee kreationismin ja raamattufundamentalismin maastosta. Luomisuskoon epäilevästi suhtautuvia se ei lämmitä. Junkkaala näkee paljon vaivaa sen sanomiseen, että Raamattuun uskon lähteenä suhtautuva kristitty voi suhtautua myöteisesti myös luonnontieteen tuloksiin, eivätkä ne ole keskenään jännitteisessä joko-tai -suhteessa. Tarkoitus on oikea ja myönteinen, mutta jos ei valmiiksi jaa kreationistista raamattufundamentalismia, kirjan kohde jää vähän vieraaksi.

Kirjan parhaat kohdat ovat siinä, kun se pohtii uskon ja tieteen suhdetta, älykkään suunnitelman teoriaa, ja sen viimeisessä luvussa olevat kommenttipuheenvuorot.

Kirja on hyvä jokaisen kristityn lukea. Se varmasti myös valotta kristinuskon luomisuskoa ihmiselle, joka suhtautuu ajatukseen Jumalasta ja luomisesta epäillen. Kirja ei ole apologeettinen, koska kovin paljoa se ei perustele tieteellisen maailmankuvan tai ateismin suuntaan.

Kun saan kirjan loppuun, kirjoitan lisää!

i Heru as elye!
Henri

  Lähettänyt Henri Lehtola klo 23.55 2 kommenttia:

maanantai 4. lokakuuta 2010

Vahditun kattilan paradoksi - Jumalan olemattomuuden todistus

Muokattu 5.10.2010

Argumentti.fi -sivustolla esitetään mielenkiintoinen  kvantti-ilmiöihin perustuvan ajatus, jonka tarkoituksena on esittää luonnontieteellista näyttöä sen puolesta että kaikkitietävää Jumalaa ei voi olla olemassa. Kyseessä on vahditun kattilan paradoksi . Sivuston mukaan alun perin kosmologi Kari Enqvist on esittänyt esittänyt sen kirjassaan Olemisen porteilla , ilmeisesti sopivasti hymyssä suin :-)
Teosta en ole lukenut, ja käsittelen ajatusta tässä sellaisena kuin se esitetään argumentti-fi -sivustolla.

Kvanttimekaniikan ilmiöihin kuuluu kvanttien tilan ja paikan epämääräisyys. Se muistuttaa jossain määrin heisenbergin epätarkkuusperiaatetta, jonka mukaan kappaleen paikkaa ja liikemäärää ei voida yhtä aikaa tietää äärettömän tarkasti. Kvanttien energian ja paikan tilaa kuvataan schrödingerin yhtälöllä, joka on luonteeltaan aaltoyhtälö.

Kvanttimekaanisen periaatteen mukaan kvantit voivat olla yhtä aikaa useammassa eri tilassa. Näitä tiloja kutsutaan kvanttisuperpositioiksi. Jos järjestelmän tila mitataan, saadaan tulokseksi näistä superpositioista aina vain yksi. Kvantin aaltofunktio kuvaa kvantin tilan eli sen superpositiot. Mikäli kvantin tila oikeasti mitataan ja saadaan tulokseksi jokin mahdollisista superposition tiloista, sanotaan että aaltofunktio romahtaa. Tällöin se lakkaa kuvaamasta kvantin tilaa superpositoiden kautta ja ikään kuin pelkistyy yhdeksi tilaksi, joka sillä mittaamishetkellä oli.

Aaltofunktion romahtamista mittaamisen yhteydessä kuvaa Schrödingerin itsensä kehittämä paradoksi, Schrödingerin kissa. Ajatuskokeen mukaan kissa on myrkkyastian sisältävässä laatikossa ja kuolee siellä 50 % todennäköisyydellä. Kun emme katso laatikkoon, emme tiedä onko kissa elävä vai kuollut. Kissalla on kvanttimekaanisesti ajatellen kuin kaksi tilaa, jotka ovat molemmat yhtä todennäköisiä. Kun laatikko avataan, näemme joko kuolleen tai elävän kissan. Tämä kuvaa aaltofunktion romahtamista, kun kvantin tila mitataan: näemme sen tilan, joka kissalla mittaamishetkellä oli, joko elävä tai kuollut.

Argumentti.fi-sivun ajatuskoe liittyy vahditun kattilan paradoksiin. Beryllium-ionit voivat olla kahdessa erilaisessa viritystilassa. Kattilaan laitetaan perustilassa olevia ioneja. Ne viritetään korkeampaan tilaan radioaaltopulssin avulla.

Ennen kuin mittaamme ionien energian, emme tiedä kummassa tilassa ioni on, perustilassa vai virittyneessä tilassa. Yksittäistä ionia ajatellen se voi olla kummassa tilassa vain, kvanttimekaanisesti ajatellen kummassakin tilassa yhtä aikaa. Kun ionien tila mitataan, saamme selville onko ioni perustilassa tai virittyneessä tilassa. Tällöin ionin aaltufunktio romahtaa yhdeksi vastaukseksi.

Nyt sitten seuraa Jumalan olemassaoloon liittyvä johtopäätös:

Mikäli ioneja mitattaisiin jatkuvasti, niiden aaltofunktio romahtaisi jatkuvasti. Tällöin kävisi niin, että ne eivät ehtisi virittyä lainkaan. Kun ionien virittyminen kestää 256 millisekuntia, voidaan ajatella, että mikäli niitä mitattaisiin vaikka nanosekunnin välein, aaltofunktio romahtaisi aina ennen kuin virittyminen olisi mahdollista. Näin siis tarkkailija tosiasiassa estäisi ionien virittymisen.

Tästä tehdään seuraavanlainen johtopäätös: "Tämä merkitsee sitä, että jos olisi olemassa kaikkinäkevä, olevaista jatkuvasti tarkkaileva jumalolento ei maailmassa voisi tapahtua mitään koskaan, vaan olevaisuus olisi kuin ikuinen, eloton, liikkumaton patsas. Planeetat eivät kiertäisi Aurinkoa, ei olisi sääilmiöitä eikä elämääkään (Kari Enqvist: Olemisen porteilla , s. 173-174)."

Tähän johtopäätöksen haluaisin tehdä yhden kysymyksen, ja sitten esittää yhden jumalakuvaa koskevan vastaperustelun.

En ole aivan varma siitä, mitä aaltofunktion romahtaminen oikeasti vaikuttaa kvanttien todelliseen olemassaoloon ja tilaan. Aaltofunktion romahtaminen liittyy mittaamiseen ja tietämiseen . Kun mittaamme ionin tilan, sen aaltofunktio romahtaa siinä merkityksessä, että superpositioiden sijaan saamme selville sen tilan joka sillä on. Vastauksien pilvi ikään kuin pelkistyy yhdeksi. Aaltofunktio on matemaattinen suure, joka kuvaa kvantin tilaa. Jos olen ymmärtänyt oikein, edes fyysikot eivät ole aivan varmoja siitä, mitä aaltofunktion romahtaminen oikeasti tarkoittaa.

Voimme ehkä ottaa esimerkiksi schrödingerin kissan. Laatikko on määrä avata vasta tunnin päästä, jolloin kissa on siis on kuollut 50 % todennäköisyydellä. Mitäpä jos avaamme laatikon aiemmin? Mitä jos romahdutamme aaltofunktion vaikka joka minuutti katsomalla missä tilassa kissa on? En ole vakuuttunut siitä, että laatikon avaaminen saa kissan pysymään ikuisesti hengissä, vaikka olemme superposition laukaisseet. Tarkoitan sitä, että vaikka mittaamisessa aaltofunktio pelkistyy superpositiosta yhden tilan kuvaukseksi, estääkö se todella  fyysisen maailman ja sen hiukkasten toiminnan?


Varsinainen ajatukseni liittyy kuitenkin Jumalakuvaan. Esitetyn paradoksin mukaan, mikäli Jumala jatkuvasti tarkkailisi maailmaa (vaikkapa planckin ajan välein), estäisi se koko kosmoksen kvanttitapahtumat. Siitä huolimatta mitä yllä olen sanonut, oletetaan nyt että jatkuva tarkkailu romahduttaa aaltofunktion nimenomaan myös siinä merkityksessä, että se estäisi kvanttimaailman tapahtumat.

Päättely perustuu sellaiseen jumalakuvaan, joka ei osu juuri ollenkaan kristilliseen käsitykseen Jumalasta. Vähän luulen, ettei se osuisi vakuuttavasti edes kreikkalaisen mytologian olymposlaisiin polyteistisiin jumaliin.

Kristinuskossa on tapana ajatella, että Jumala on koko luodun kosmoksen ulkopuolella. Hän on kaikkitietävä ja kaikkinäkevä. Tästä seuraa se, että Jumala ei ole millään tavalla sidottu tähän kosmokseen ja luonnonlakeihin.

Jos siis Jumala on kaikkitietävä ja kaikkinäkevä, miksi se tapahtuisi luonnontieteellisellä tavalla ? Miksi sen pitäisi tapahtua sillä tavalla, että kvantin elämä häiriintyy ja aaltofunktio romahtaa? Käyttäisikö Jumala kaikkitietävyytensä välineenä radioaaltoa tai muuta mittalaitetta, jolla hän saa selville maailman tilan? Tällainen ajatus sopii huonosti kristilliseen käsitykseen Jumalasta. Jopa kreikan mytologian olymposlaiset jumalat ovat ominaisuuksiltaan sellaisia, etteivät luonnon lainalaisuudet niitä valtavasti haittaa.

Mikäli Jumalan kaikkitietävyys häiritsisi kvanttien elämää siten kuin ajatuskokeessa ajatellaan, silloin Jumala kaiketi olisi muutenkin sidottu fysikaalisiin asioihin. Se kaiketi tarkoittaisi myös sitä, että kaikkitietävyys voisi tapahtua vain korkeintaan valon nopeudella. Eli Jumala saattaisi saada kosmoksen reunalle vasta muutamien miljardien vuosien kulutta selville, mitä täällä oikeasti tapahtuu. Se että valon nopeus jotenkin rajoittaisi Jumalan kaikkitietävyyttä, on kristinuskon jumalakuvan kannalta jokseenkin älytön ajatus. Ihan samalla tavalla erikoinen olisi asetelma, että Jumalan kaikkitetävyys tässä mielessä häiritsisi kvanttien toimintaa. Kyse on siitä, että kristillisen jumalakuvan mukaan Jumala yksinkertaisesti ei ole sidottu tähän maailmaan eikä ole sen rajoituksista riippuvainen. Jos siis Jumala on kaikkitietävä, mikä siis häiritsisi kvanttien toimintaa, on Jumala samalla myös siinä merkityksessä kaikkivaltias, ettei se oikeastaan haittaa.

Poreilevan kattilan paradoksi on melko kuvaava esimerkki siinä mielessä, että siinä käytetään valtavasti sofistikoitunutta luonnontieteellistä energiaa tavalla, joka ei aidolla tavalla kohtaa kysymystä jumalan olemassaolosta. Luulen, että vaikka esim. Athanasios Aleksandrialainen ei tiennyt kvanttimekaniikasta mitään, hän olisi hyvin osannut vastata siihen, miksi poreilevan kattilan paradoksi ei kohtaa kristinuskoa. Siinä määrin tärkeä hänelle oli creatio ex nihilo .

Saattaa kyllä olla, että luonnontieteilijää tällainen kismittää. Tässähän käy niin, että luonnontieteellinen perustelu ei kovin helposti kaada kristillistä jumalakuvaa. Käy kuin aikoinaan Aapo Heikkilän luennoilla Oulussa, että mittavan kaavan jälkeen tulee orto-operaattori ja supistaa kaiken nollaksi. Luonnontieteen näkökulmasta käsitys jumalasta onkin melko pitkälle sekä verifioitumaton että falsifioitumaton asia. Keskustelun leikkauspisteessä on tämä maailma, näkyvä maailma, jota kaikki katsomme ja siinä elämme.

[ Kohtaamattomuusongelmaa alleviivaa vähän se, että kristinuskon mukaan Jumala ei ole pelkästään kaikkitietävä, -näkevä ja -valtias, vaan lisäksi aktiivinen luoja. Jumala ikään kuin kannattelee ja pitää yllä maailmankaukkeutta siinä merkityksessä, että se joko ei raukea tyhjiin, tai, voisi ehkä jopa sanoa, että koko kosmos luodaan joka hetki aina uudelleen. Jumala ei vain tiedä kvanttien tilaa joka hetki, vaan saa ne olemaan joka hetki yhä uudelleen. Tällaiseen käsitykseen ei oikeastaan ole vaikutusta sillä, romahtaako kvantin aaltofunktio vai ei. ]

i Héru as elye!
Henri Lähettänyt Henri Lehtola klo 8.25 2 kommenttia:

maanantai 6. syyskuuta 2010

Valtaoja ja Pihkala

Professori Esko Valtaoja ja emerituspiispa Juha Pihkala jatkavat tieteen ja uskon vuoropuhelua. He ovat kirjoittaneet uuden kirjan " Tiedän uskovani, uskon tietäväni ". Arvoisien herrojen edellinen kirja " Nurkkaan ajettu Jumala " vuodelta 2004 on ehkä parastasoisinta tieteen ja uskon syvätasoista pohdintaa, mitä Suomessa on harrastettu.

Esko Valtaoja on harvoja luonnontieteilijöitä, jotka vahvasta perusskeptisyydestään ja agnostimistaan käsin suostuvat käsittelemään jumala- ja luomisuskoa ideologisesti neutraalilla tavalla. Piispa Pihkala puolestaan on humanistiksi harvinaisen perehtynyt luonnontieteisiin, vaikka papeille tähtitieteen ja kosmologian harrastus on varsin perinteinen ja vanha huvi!

Aamulehti kunnostautuu erinomaisesti pitämällä yllä tieteen ja uskon välistä keskustelua. Vain muutama päivä Hawkings-uutisen jälkeen se julkaisi lyhyen kirjoituksen arvoisien herrojen uudesta teoksesta sunnuntaina 5.9.2010 (s. B15).

Aamulehden uutinen kertoo kirjasta todella vähän. Joudun siis ostamaan pian kaksi kirjaa, Hawkingsin ja Valtaoja-Pihkalan.

Kirjoituksessa on kuitenkin tuotu muutama varsin mielenkiintoinen näkökohta haastattelemalla kumpaakin miestä.

Valtaoja ihmettelee, kuinka uskonnollisuus voi jäädä kenellekään päälle. Häneltä kun se katosi yläasteen ja lukion kynnyksellä. Näyttää siltä, että Valtaoja omasta lähtökohdastaa olettaisi, että kun aivot alkavat olla täyteen ladattuna , uskonnollisuus väistyy. Ajatuksessa on pieni vivahde, että uskonnollisuus on lapsellista ja järjetöntä. Jos vain ihmiset lukisivat, opiskelisivat ja olisivat viksuja, niin uskonnollisuus häviäisi. Tämä ajatushan oli myös Ranskan ateistisen vallankumouksen perusajatuksia 1790-luvun alussa. Kun kaiken paikalle pannaan järki, uskonto kaikkoaa. Vähän samaa ajatteli aikoinaan Marx ja hänen seuraajansa, kun tieteellisen materialismin piti hävittää kaikki taikauskoinen uskonnollisuus .

Valtaoja ei toki vie ajatustaan aivan valistuksen ja marxilaisuuden lähteille saakka. Hän sanoo avoimesti, että sekä hänellä että hänen pappistutuillaan on sama maailmankuva . He eivät siis ole yhtään erimieltä siitä, millainen maailma on . Mutta, he antavat sille eri tulkinnan. Valtojakin näkee sen, että vakaumus olla näkemättä Jumalaa ja olla uskomatta siihen on tulkinnallinen asia, ei siis itse maailmankuvan looginen seuraus. Valtaoja osoittaa selvästi hyvää kykyä nähdä maailmankuva ja maailmankatsomuksen ero, ja ymmärtää myös oman ajattelunsa tulkintoja.

Valtaoja näyttää ajattelevan uskonnollisuutta jonkinlaisena alttiutena uskoa yliluonnollisia selityksiä. Kun asia esitetään noin, tulee tietysti jälleen vastaan jonkinlainen vastakkainasettelu luonnollisen selityksen ja yliluonnollisen selityksen välillä. Sen taustalla on alussa häivähtänyt ajatus, että jos ihmiset vain tietäisivät, ei yliluonnollista tarvittaisi eikä sen kaltaisia selityksiä. Minulle syntyy pieni vaikutelma, että Valtaoja ei aivan ymmärrä, mistä uskonnollisessa maailmankatsomuksessa on kysymys. En ainakaan tunnusta, että uskonnollisuuden luonteeseen kuuluisi perustellun tiedon hylkiminen ja sen tilalle yliluonnollisen selityksen asettaminen, siis uskon ja tiedon vastakkainasettelu.

Valtaoja tekee myös erittäin oleellisen kysymyksen, joka tieteentekijälle jää: " miksi olettaa sellaista, jota ei tarvitse olettaa? " Tuolla kysymyksellä ratkaistaan maailmankuvan ja maailmankatsomuksen linjaus.

Pihkala tarttuu Valtaojan kysymyksiin juuri maailmankatsomuksen näkökulmasta. Hän tekee miksi-kysymyksen. Jos kysytään, miksi maailmaa pitäisi rakentaa, ei luonnonlaeista, siis maailmankuvasta, löydy siihen vastausta.

Pihkala myös tarttuu kysymykseen maailmankatsomuksen paikasta. Jos on vain pelkkä maailmankuva, pelkkä kylmä maailma, jonka toiminnan tunnemme, eikö ihmisen kannattaisi ottaa lyhyen hetkensä aikana elämästä kaikki irti. Ihminen pystyy kyseenalaistamaan puhtaan itsekkään toiminnan, eikä se Pihkalan mukaan johdu pelkästään järjestä. Ihminen pystyy moraaliseen vaihtokauppaan, mutta tarvitseeko puhtaan itsekäs toisen hyväksi toimiminen kuitenkin motiivikseen täysin puolueettoman instanssin, eli Jumalan. Pihkala siis kysyy, mikä voi olla täysin naturalistisen moraalin pitävä kulmakivi. Pihkala myös esittää kysymyksen, että vaikka evoluution myötä lajit ovat kehittyneet, ovatko ne kehittyneet edellistä korkeammiksi lajeiksi. Pihkalan mukaan lajien ylevyyden kasvu evoluution myötä on toiveajattelua.

Kahden miehen puheenvuorot avaavat mielenkiintoisen väylän maailmankuvan ja maailmankatsomuksen väliin.

Valtaojan on selvästi vähän vaikea hahmottaa maailmankatsomuksen merkityksiä. Hän ymmärtää itsellään olevan tulkinnan tästä maailmasta, siis maailmankatsomuksen. Silti hän kysyy, miksi täytyy olettaa sellaista, mitä ei tarvitse olettaa.

Maailmankatsomus on ihmislähtöinen. Ellei ole ihmistä ja ihmisen kysymyksiä, ei ole maailmankatsomuksia. Maailmankatsomus on vastaus ihmisen kysymykseen, joka koskee merkitystä ja tarkoitusta. Voisi sanoa, että maailmankatsomus on humanistinen ilmiö, siis ihmisen synnyttämä ilmiö. Sen vuoksi maailmankatsomus koskee niin usein kysymyksiä kuten hyvä ja oikeudenmukaisuus. Maailmankatsomus synnyttää etiikan ja moraalin kysymykset. Myös uskonnon.

Kun valtaoja kysyy, miksi pitää olettaa sellaista mitä ei tarvitse olettaa, hän kysyy aivan kuin hän puhuisi maailmankuvasta . Kun kuvaamme tämän maailman objektiivista toimintaa, ei varmaankaan tarvitse olettaa sellaista mitä ei tarvitse olettaa. Tosin yhden poikkeuksen myönnän. Se on kysymys maailman äärimmäisestä alkuperästä ja maailman olemassaolon perustasta. Tosin, sekin on mielestäni maailmankatsomuksellinen kysymys siltä osin kuin tiede ei voi kysymystä kaiken alkuperästä saavuttaa. Havaittavan maailman olemassaolo on yhteinen leikkauskohta empiiriselle tieteelle ja luomisuskolle.

Kun siirrymme maailmankatsomuksen puolelle ja kysymme elämän mieltä ja merkityksiä, tietysti oletamme paljon. Silloin ei oleteta sellaista mitä ei tarvitse olettaa, vaan on välttämätöntä jokaisen olettaa jotakin, joka jää vain olettamukseksi. Jokaisella on ajatus elämän tarkoituksesta ja merkityksestä. Siihen vastaavia maailmankatsomuksia on valtavasti: aatteita, ideologioita, poliittisia suuntia, epäilemättä myös talous ja talousjärjestelmät vastaavat jossain määrin merkityksen kysymyksiin.

Voisimmeko siis sanoa kokoomuksesta tai sosiaalidemokraateista, että miksi olettaa sellaista mitä ei tarvitse olettaa. Tai sanoisimmeko niin martoista tai SPR:stä? Sanoisimmeko samalla tavoin näistä samoista, että miksi joillakin jää maailmankatsomus päälle vielä 15-ikävuoden jälkeenkin? Luulen, että emme sanoisi. Emme sano, koska tämän kaltaiset maailmankatsomukset vastaavat elämän tarkoitusta ja merkitystä koskeviin kysymyksiin, ja kaikki tietävät, että se ei ole vain tavallista ja normaalia, vaan että jossain määrin ihmisen kuuluu niin tehdä. Mutta siitä huolimatta Valtaoja ihmettelee tätä samaa ilmiötä uskonnon osalta. Valtaoja näyttää ajattelevan, että uskonto kuuluu maailmankuvan ilmiöksi ja ihmettelee, miten se siellä vielä on. Siksi minulle jää epäselväksi, mihin hän uskonnon sijoittaa maailmankuvan ja maailmankatsomuksen kentällä.

Uskonnon ja maailmankuvan suhde on toki vähän toisenlainen kuin minkä tahansa poliittisen aatesuunnan. Uskontoihin liittyy yleensä erottamattomasti ajatus tuonpuoleisuudesta ja tuonpuoleisesta voimasta. Siihen liittyy Valtaojankin ihmettelemä yliluonnollisuus. Mutta se on yliluonnollisuutta, joka vastaa maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin, elämän tarkoitukseen, ja kyllä, kaiken alkuperään, joka on myös maailmankatsomuksellinen asia.

Maailmankatsomukset ovat henkilökohtaisia. Minulle on erittäin keskeisiä kysymyksiä, miksi ihmisillä on yhtälainen merkitys ja jakamaton ihmisarvo, tai mikä on ihmisen merkitys ja paikka täydellisen epäonnistumisen jälkeen, tai mikä on elämän arvo ja paikka sen jälkeen, kun viimeinen henkäisy on otettu. Oletan ja luulen, että nämä kysymykset eivät ole harvinaisia tai outoja, eivätkä niitä tee pelkästään alle 15-vuotiaat. Juuri sen vuoksi olen uskonnollinen ihminen ja oletan sellaista mikä luo maailmaan merkitystä. Ja, kun katson näidenkysymysten kanssa maailmaa, Pihkalan ajatuksin, näen siellä Jumalan.

i Héru as elye!
Henri Lähettänyt Henri Lehtola klo 11.19 Ei kommentteja: Tunnisteet: kosmologia, luominen, Pihkala, Valtaoja

perjantai 3. syyskuuta 2010

Hawkingsin Jumala?

Aamulehti uutisoi 3.9.2010 (s. A15) fyysikko Stephen Hawkingsin uudesta kirjasta Suuri suunnitelma ( Grand design ). Kirja julkaistaan tulevalla viikolla. Uutisen mukaan Hawkings on kirjassa ratkaissut kantansa Jumalaan. Hän on ollut tähän saakka kosmologeja, jotka ovat pitäytyneet varsin ankaraan agnostismiin ja osoittaneet myönteistä kiinnostusta kysymykseen, mikä on maailmankaikkeuden alkuperä ja tarkoitus, ja on jopa ääneen pohtinut kysymystä Jumalasta.

Uutisen mukaan Hawkings on tullut siihen käsitykseen, että maailmankaikkeuden syntyminen ei tarvitse Jumalaa. Kirjan nimi, Suuri suunnitelma, viittaa varsin älykkäästi ns. intelligent design -liikkeen käsitteeseen.

On ehkä ennenaikaista kommentoida kirjaa, koska sitä ei ole julkaistu. Hawkings on kuitenkin niin tunnettu kosmologi, että on vaikea pitää hänestä sormiaan irti. Mielenkiintoista ei ole se, mitä mieltä Hawkings on, vaan se, millä hän ajatuksensa perustelee. Uutinen paljastaakin pari hänen perusteluaan. Silläkin uhalla, että koska vasta kirja näyttää varsinaisen perusteluketjun, niin tässä vaiheessa kaikki arviointi voi mennä sekä syteen että saveen, haluan asiaan jo vähän tarttua.

Hawkingsin kunniaksi on sanottava, että hän tunnistaa luonnontieteen kannalta aivan keskeisen kysymyksen: miksi jotakin on olemassa? On nimittäin monella tavalla helpompaa ajatella, että mitään ei pitäisi olla olemassa, ja koska jotakin on olemassa, sillä pitää olla syy. Jokin on sen vaikuttanut, olipa se sitten Jumala, sattuma tai luonnonlaki.

On lisäksi hyvä tarkentaa, että Hawkings ei näytä sanovan vielä sitä, että "Jumalaa ei ole olemassa". Hän lähinnä tyytyy sanomaan, että "maailmankaikkeuden syntymiseen ei tarvita Jumalaa". Näiden kahden asian välillä on merkittävä periaatteellinen ero, vaikkakin ne ehkä erityisesti luonnontieteen näkökulmasta saattavat samastua. Hawkings ottaa siis kantaa siihen, tarvitseeko alkuräjähdyksen käynnistäminen selittäväksi tekijäkseen Jumalaa vai ei.

Ensimmäinen huomio . Hawkings asettaa kysymyksen siten, että olemme klassisen aukkojen Jumala -perustelun äärellä. Käsite aukkojen Jumala tarkoittaa sitä, että Jumalalla selitetään jotakin sellaista, jota ei vielä tiedetä eikä ymmärretä. Jumalan olemassaolo siis perustellaan siten, että koska jokin asia A ei olisi muuten mahdollista, sen täytyy olla Jumalan aiheuttama, ja siksi Jumalan täytyy olla olemassa. Tämän kaltaisia jumalaperusteluja on esitetty läpi sivistyneen maailman historian. Varhaisimmillaan ne viittasivat pilviin, salamiin ja sateeseen. Kun niin syntyä ei tunnettu, niiden aiheuttajan täytyi olla Jumala, ja siksi Jumalan täytyi epäilemättä olla olemassa. Kun myöhemmin luonnonilmiöitä on opittu tuntemaan, onkin havaittu niiden fysikaaliset syntymekanismit. Kun ilmiöteivät ole enää kelvanneet Jumalan todisteeksi, on Jumalalta ikään kuin hävinnyt perustelujen kenttä alta pois. Salamat ovatkin olleet luonnonilmiöitä eikä Jumalan sormen välähdys. Olen aiemmin tässä virjassani ottanut kantaa siihen, että Jumalan olemassaolon perusteleminen sillä mitä emme tiedä , on sekä vaarallista että turhaa. Tieto kun tahtoo yleensä lisääntyä, mikä on oikein hyvä asia.

Hawkings joka tapauksessa kysyy sitä, tarvitseeko alkuräjähdys syntyäkseen Jumalaa. Jos henkilön ajattelun taustalla on aukkojen Jumalaan vivahtava perustelukenttä, kielteinen vastaus saattaa viedä johtopäätökseen, että mikäli alkuräjähdyksellä onkin jokin muu syy, itse Jumalakin saattaa olla tarpeeton, eikä Jumalan olemassaoloa voida perustella. Hawkings ei näytä tekevän tätä johtopäätöstä, mutta kysymyksenasettelu tekee sen tällaiselle johtopäätökselle varsin alttiiksi.

Kysymys alkuräjähdyksestä on toki jumalauskolle varsin mielenkiintoinen. Ehkä sen varsinainen mielenkiinto tulee siitä, että pohdimme Jumalan olemassaoloa nimenomaan siksi, että maailmankaikkeus on olemassa . Mikäli voitaisiin selvittää luonnontieteellinen syy sille, miksi mitään on olemassa, se toki saattaisi horjuttaa kysymystä Jumalasta vähän enemmän kuin tavallinen aukkojen Jumalan rapistuminen tekisi. Alkuräjähdys on mielenkiintoinen siksi, että se koskettaa koko olemassaolon fysikaalista perustaa, ei vain sen nykyistä toimintaa tai yksittäisiä ilmiöitä.

Hawkingsin mukaan maailmankaikkeuden synty voidaan johtaa luonnonlaeista. Hän viittaa uutisessa siihen, että koska on painovoimalain kaltaisia lakeja, maailmankaikkeus voi luoda ja se luo itsensä tyhjästä (kursivointi minun). Uutisessa ei selviä, mikä on se laki, joka saa aikaan maailmankaikkeuden omalakisen luomisen. Juuri siksi kirja pitää ostaa, että tämän asian saa selvitettyä! Kyseessä on siis luonnonlaki, jota Hawkins ei tässä vaiheessa paljasta, mutta se on siis eräänlainen vahva perusvoima, kuten painovoima. Sen kaltainen . Mikäli Hawkings on todella selvittänyt luonnonlain, joka saa maailmankaikkeuden synnyttämään itsensä, hän saa varmasti seuraavan fysiikan nobelin.

Uutisessa lainataan Hawkingsin haastattelua Channel 4 -kanavalla viime kesänä. Siinä Hawkings oli esittänyt kysymyksen: Syntyikö maailmankaikkeus Jumalan valitsemalla tavalla... vai syntyikö se luonnonlakien seurauksena? Hawkings vastasi, että hän uskoo jälkimmäiseen.

Toinen havainto . Miksi nämä kaksi asiaa, maailman syntyminen Jumalan valitsemalla tavalla tai luonnonlakien seurauksena, olisivat keskenään vaihtoehtoja tai toisensa poissulkevia?

Hawkings näyttää ajattelevan, että mikäli maailmankaikkeuden synty kyetään ymmärtämään luononlain avulla, Jumala on tarpeeton tai Jumala ei voi olla sen takana. Toki, jos maailmankaikkeuden synty voidaan ymmärtää luonnonlain avulla, onhan Jumala jossakin mielessä tarpeeton . Mutta ovatko ne vastakohtia? Hawkings näyttää ajattelevan niiin, että jos maailmankaikkeus olisi Jumalan luoma, sen olisi pitänyt syntyä jotenkin hokkuspokkus tai simsalabim , siis ihmiselle käsittämättömällä tavalla. Miksi sen olisi pitänyt syntyä niin? Eikö Jumala olisi voinut luoda maailmaa niin, että sen jäljet ovat rationaalisesti ymmärrettävissä. Jos maailmankaikkeuden synty voidaan selittää luonnonlain avulla, eikö Jumala voi olla tuon luonnonlain takana? Tiedän, että moni ateisti vastaisi tähän, että tarpeeton mikä tarpeeton, eikä sellaista Jumalaa tarvita. Haluan kuitenkin tällä osoittaa sen, että kysymyksenasettelu näyttää olettavan, että Jumalan olemassaolo vaatisi jotakin ihmiselle salaperäistä ja selittämätöntä Jumalan puuttumista tähän maailmaan, ja vain jos niin on, kysymys jumalasta on uskottava. Jumalan käsitteeseen näyttäisi siten sisältyvän ajatus, että hän on taikuri, jonka tapaa tehdä temppuja ei ihminen edes periaatteessa kykene ymmärtämään. (Tämä muistuttaa analogisesti fyysiseen maailmaan siirrettyä Lutherin teesiä, että ihminen ei voi järjellään tavoittaa pelastukseen ja ikuisuuteen liittyviä kysymyksiä. Jos Jumala olisi olemassa, ihmisen järjen tulisi olla sillä tavalla vajaa, tai Jumalan toimia niin ihmeellisesti, että havaittavaa maailmaa ei voitaisi ymmärtää.)

Uutisen lopussa Hawkings paljastaa yhden perustelun. Se on oikeastaan ainoa luja perustelu, joka uutisessa onkaan. Se on eksoplaneetat .

Koska maailmankaikkeudesta on löytynyt eksoplaneettoja, eli muita tähtiä kiertäviä planeettoja, kertoo se että maailmankaikkeutta ei ole luotu vain ihmistä palvelemaan.

Tässä vaiheessa tavallinen lukiofyysikko ja amatöörikosmologi on aivan ihmeissään. Kuinka eksoplaneetat näyttävät kosmologille, että Jumalaa ei ole olemassa?

Hawkingsin perustelu ei liity mitenkään siihen, että tämä eksoplaneettojen olemassaolo sellaisenaan osoittaisi Jumalan olemattomaksi. Hän perustelee merkityksen kautta. Koska maailmassa on sellaista, esim. nämä erittäin kaukana olevat tähdet ja niiden planeetat, niitä ei mitenkään ole voitu tehdä ihmistä varten. Ja, koska maailmassa on sellaista, mikä ei ole tehty ihmistä varten, ei tämän maailman alkuperä voi olla siinä, että Jumala olisi luonut sen tarkoituksenaan luoda myös ihminen.

Havainto kolme . Puhuessaan eksoplaneetoista Hawkings siirtyy luonnontieteistä tulkintaan. Hän siirtyy maailmankuvasta maailmankatsomuksen puolelle jakysyy, mikä merkitys ja tarkoitus jollakin asialla on. Maailmankatsomukset luovat tarkoituksia ja merkityksiä. Hawkings tekee maailmankatsomuksellisen kysymyksen, mitä varten sellainen maailmankaikkeus on olemassa, jossa on eksoplaneettoja. Ja vastaa, että sellainen ei voi olla vain ihmistä varten.

Kun Hawkings siirtyy näin maailmankatsomuksen puolelle, tavallisen lukiofyysikon silmät sirittävät. Tässäkö se oli? Eikö hänellä ollutkaan mitään oikeaa luonnontieteellistä perustelua sille, miksi Jumala ei ole olemassa, tai miksi Jumalaa ei tarvita maailmankaikkeuden syntyyn.

Asia on selvä. Maailmankaikkeudessa on eksoplaneettoja. Niillä ei ole ihmisille mitään käyttöä. Tätähän voisi kysyä vähän toisinkin. Minua on aina kiinnostanut tietää, miksi Jupiter on olemassa, tai Pluto. Niilläkin on hyvin vähän ihmiselle käyttöä. Ei kai sellainen maailmankaikkeus voi olla luotu ihmistä varten, jossa on asuinkelpoisen planeetan kaverina peräti seitsemän täysin hyödytöntä planeettaa. Ja aika harmittavaa on se, että kaikki miljardit tähdet, joita on ihailtu läpi ihmiskunnan historian, ovat nekin ihmisille täysin hyödyttömiä. Kyllä varmasti olisi riittänyt yksi aurinko, ja yksi elinkelpoinen planeetta sen ympärille, jos Jumala olisi maailman luonut.

Jos eksoplaneetat ovat riittävä todiste sanomaan se, että maailmankaikkeutta ei ole luotu palvelemaan vain ihmistä, olisi tähän johtopäätökseen ollut mahdollista tarttua jo välittömästi Galilein kaukoputken jälkeen. Hawkingsilla olisi ehkä ollut vielä järeämpi ja tutumpikin yksityiskohta hihassaan: mustia aukkoja tuskin on luotu ihmistä varten.

Uutisessa annetusta perusteluista tulee kahtalainen olo. Yhtäältä on pakko mennä ostamaan kirja, toisaalta toivon, että Hawkings ei ole tullut jo hintsun höppänäksi. Kirjan on syytä olla paljon uutista parempi.

i Herú as elye!
Henri Lähettänyt Henri Lehtola klo 12.37 1 kommentti: Tunnisteet: Alkuräjähdys, Hawkings, luominen

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Ihmisenmuotoinen Jumala?

Viime vuonna käsittelin virjassani luomisuskon ja tieteellisen maailmankuvan välistä suhdetta. Jatkan aiheeseen liittyvällä uudella näkökulmalla, joka edelleen nousee rippikoulukokemuksista.

Luomisuskon ja maailmankuvan välinen kysymys palautuu siihen, ovatko ne ristiriidassa keskenään. Tällöin puhutaan erilaisista asioista. Luomisusko on maailmankatsomus , mutta maailmankuva on aina objektiivinen tai mahdollisimman objektiivinen, parhaaseen tietoon perustuva. Maailmankatsomukset ovat aina maailmankuvan tulkintaa, merkityksiä antavia näkemyksiä. Maailmankatsomukset eivät palaudu maailmankuvaksi, vaan tulevat sen päälle tai rinnalle. Perusvirhe on olettaa, että maailmankuvan ja maailmankatsomuksen pitäisi puhua samasta asiasta samalla tavoin. Jos näin tehdään, tulee ristiriita: jompikumpi hylätään virheellisenä tai turhana. Jos ihmisellä ei ole ymmärrystä luomisuskosta maailmankatsomuksena, se joutuu älylliseen valintatilanteeseen maailmankuvan kanssa, jolloin jompi kumpi hylätään.

Antropomorfinen Jumala?

Toinen havaitsemani kiperä kohta koskee sitä, että jos Jumala on olemassa, millainen se on. Rippikoulussa asia palautuu siihen, kuinka ihmisenmuotoisena nuoret Jumalan mielessään ajattelevat. Älyllinen haaste on siinä, että mikäli Jumala ajatellaan kovin ihmisenmuotoiseksi, on sellaiseen hurjan vaikea uskoa siinä vaiheessa kun ihmisen abstrakti ajattelu kehittyy. Joudutaan samankaltaiseen valintatilanteeseen kuin kreationistisessa kristinuskossa: joko usko tai tiede on hylättävä; joko on uskottava ihmisenmuotoiseen Jumalaan vähän lapsellisesti, tai hylättävä sellainen Ukko kokonaan.

Olen edellisen vuoden ajan käyttänyt rippikouluissani peräti n. 15 minuutin ajan aikaa siihen, millainen Jumala ominaisuuksiltaan kristinuskon mukaan on. Kristinuskon sisäisen itseymmärryksen mukaan Jumala mm. on:
• Ikuinen, aluton ja loputon
• Kaikkivaltias
• Rakkaus
• Eri asia kuin luotu todellisuus, siis ajan, paikan, materian ja energian ulkopuolella. Jumala on siis ruumiiton, ajaton ja sukupuoleton. Jumala ei ylipäätään ole mitään sellaista, mitä luotu todellisuus on. Ei kuitenkaan vain luodun negaatio, vaan yksinkertaisesti "ei sellainen", siis luomaton.
• Kolminaisuus

Rippikoululaisten on ollut tavattoman hankala ymmärtää sitä, että Jumala ei koostu aineesta. Jumala ei siis olekaan pilven päällä istuva pitkäpartainen Ukko, jolla on korvat ja kädet. Sitä myöten myös ajatus siitä, että Jumalalla ei ole sukupuolta, vaikka Jumalaa sanotaankin Isäksi, on valtaosalle aivan uusi. Olen ollut ehkä vähän hämmentynyt siitä, että nähdäkseni valtaosa rippikoululaisista pitää Jumalaa lähes täysin antropomorfisena, siis ihmisen kaltaisena, kuin antiikin kreikan Zeus ja kumppanit.

Siirtyminen aineettomaan ja abstraktiin jumalakuvaan on vaikea. Pitäisi siirtyä ajattelussa aivan toiselle tasolle. Jumala on jotakin ikuista, mutta ei ainetta eikä energiaa, luomatonta.

Antropomorfiselle jumalakuvalle on luultavasti kaksi melko luonnollista selitystä. Ensinnäkin kirkkotaide on kristillisissä kirkoissa melko hyvin koettanut kuvata Jumalaa, myös ns. Isää Kaikkivaltiasta. Michelangelon fresko Maailman luominen on jokaisen nuoren muistijäljessä. Kristinuskossa ollaan melko yksimielisiä siitä, että koska Sana tuli lihaksi Jeesus Nasaretilaisessa, Jumalaa voi sikäli kuvata. Siltä osin alkuperäisen juutalaisen 10-käskyn toinen käsky, kuvakielto, ei ole kristinuskossa enää mukana. Luther jätti kuvakiellon pois dekalogin luettelosta, ja pitääkseen käskyjen määrän entisellään jakoi 10. käskyn kahtia, missä hän seurasi katolilaista tapaa. Tällä on ehkä ollut kauaskantoisia vaikutuksia tavalla, jota ei ole ymmärretty. Kuvakieltoa ei lueta myöskään 1. käskyn osaksi, kuten kieltoa palvoa muita Jumalia. Mehän luemme käskyn että "Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita Jumalia." mutta emme jatka sitä niin kuin ehkä pitäisi "Äläkä tee itsellesi jumalakuvaa". Kuvakielto antaisi melko selkeän käsityksen siitä, että Jumalasta ei voi tehdä kuvaa.

Toiseksi, Jeesus hämää. Koska Sana tuli ihmiseksi, tämä ihminen, Jeesus Nasaretilainen, voidaan kuvata, ja kuvataankin. Aikuinen ihminen ymmärtää kolminaisuusoppia sen verran, että vaikka Jeesus voidaan kuvata, itse kolminaisuus on kuvaamaton. Isä Jumala ja Pyhä Henki jää kaiken kuvaamistaitomme ulkopuolelle. Pyhä Henki on klassinen esimerkki siitä, kuinka on pakko käyttää vain symboleja: kyyhkyä, tulta tai tuulta. Sama pätee tietysti Kolminaisuuteen itseensä.

Harva rippikoululainen osaa hahmottaa Kolminaisuuden. Sen vuoksi Jeesus Jumalan Poikana samastuu Kaikkivaltiaan Isän kanssa. Ja koska Jeesus on ihminen, mies, syntyy näkemys ylipäätään Jumalasta ihmisenkaltaisena olentona, miehenä.

Antropomorfinen jumalakuva on vakava haaste. On mielestäni selvää, että antropomorfinen Jumala ei ole aikuisen ihmisen jumalakuva eikä kristillinen jumalakuva lainkaan. Antropomorfiset jumalat kuuluvat kreikkalaiseen ja roomalaiseen monijumalaiseen mytologiaan. Kristinuskoa ne eivät ole.

Jos rippikoululaisella on ihmisenkaltainen jumalakuva, ja jää olemaan myös rippikoulun jälkeen, ei varmaankaan ole ihme, että aikuistumisen kynnyksellä parikymppisenä se lopullisesti hylätään. Niinhän kuuluukin tehdä. Jos ihmisellä ei siinä vaiheessa ole ajattelun rakennetta ajatella kristinuskon jumalakuvasta abstraktisti, juutalais-kristillisen jumalakuvan mukaisesti, on melkeinpä ainoa vääjäämätön lopputulos koko jumalakäsityksen hylkääminen.

Näin entistä tärkeämpänä, että rippikoulun keskeisenä tehtävänä on antaa ajattelun välineitä erotella maailmankuvaa ja maailmankatsomusta, ja ohjata ihmistä kohti abstraktia jumalakuvaa. Muuten ihmiset hylkäävät jumalakäsityksen sellaisen syyn vuoksi, joka oikeastaan kuuluisi antiikin polyteismiin.

i Heru as elye!

Henri Lähettänyt Henri Lehtola klo 12.23 3 kommenttia: Tunnisteet: jumalakuva, maailmankatsomus, maailmankuva

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Luominen ja tiede (osa 8) - Jumala koeputkessa

Viime aikoina on Suomessakin keskusteltu paljon, voiko Jumalan olemassaoloa testata tieteellisesti. Voidaan periaatteessa asettaa hypoteesi, että Jumala on luonnontieteellinen ilmiö, jota voidaan luonnontieteellisesti testata. Tällöin sanotaan, että Jumala on luonnontieteellinen hypoteesi .

Ajatus on joiltakin osin vanha. Jo antiikin kreikassa keskusteltiin, missä määrin Jumalan olemassaolo on luonnossa nähtävissä. Kristinuskoonkin kuuluu ajatus yleisestä ilmoituksesta , jonka mukaan Jumala on jollakin tavalla ymmärrettävissä kaikille, myös ilman erityistä ilmoitusta eli Raamattua. Käsitys yleisestä ilmoituksesta ei tarkoita sitä, Jumala olisi ihmisille ilmiselvä, eli todistettavissa oleva asia. Kosmologinen Jumalatodistus tosin lähestyy asiaa siten, että maailman olemassaolo olisi vahva perustelu ajatella, että Jumala on olemassa.

Uudestaan asian ovat tuoneet esille uusateistiset luonnontieteilijät , mm. Richard Dawkins ja Daniel Dennett . Heillä on ajatus siitä, että (a) Jumalaa voidaan testata, ja (b) uskonnon olemassaolo voidaan tyhjentävästi selittää evoluutiolla . Ajatuksen mukaan uskonto on tukenut ihmislajin selviytymistä. Uskonto on siis luonnonilmiö , jota voidaan tutkia ja selittää luonnonilmiönä .

On toki eri asia, että Jumala on luonnonilmiö kuin että uskonto on luonnonilmiö . Uskonnot ovat empiirisesti havaittavia asioita, ja niitä voidaan tietysti tutkia. Niillä on kehityskulkunsa . Juutalais-kristillisellä jumalakuvallakin on kehityskulkunsa . Uskontoja on tutkittu ja arvioitu omallaan tavallaan aina.

Tiede antaa tietoa Jumalasta?

Kuinka paljon silmin nähtävissä Jumala sitten on, tai pitäisi olla?

Kerrotaan, että ensimmäinen kosmonautti Juri Gagarin oli avaruuslennolta palatessaan sanonut, ettei nähnyt Jumalaa. Se oli ateistiselle neuvostoliitolle tärkeä ideologinen kommentti. Sen oli tarkoitus vahvistaa tieteellistä ateismia .

Jos olisin tuolloin elänyt, olisin osannut sanoa jo ennen Gagarinin lähtöä, että hän ei tule näkemään Jumalaa 300 km korkeudessa. Ajatus, että Jumala asuisi avaruudessa, on mielestäni jotenkin lapsellinen . Sellaisesta käsityksestä ei kuitenkaan ole loogisesti pitkä matka ajatukseen, että Jumalan pitäisi olla näkyvissä teleskoopilla , tai jotenkin muuten koeputkessa .

Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen (Vartija 5-6/2008) on kommentoinut yhdenlaista Jumala luonnonilmiönä -teoriaa. Hän lähtee liikkeelle Tuomas Akvinolaisen kosmologisesta jumalatodistuksesta , ja toteaa, että katoliseen teologiaan on kuulunut jonkinlainen Jumalan todistettavuuden ajatus. Pyysiäinen lainaa Tuomaan esittämiä Jumalan ominaisuuksia, joka erottaa Jumalan jokseenkin täysin empiirisestä maailmasta. Jumala on ruumiiton, Jumalalla ei ole luonnon ominaisuuksia, aksidenssaja , Jumala ei ole aineen ja muodon ( forma - materia ) yhdistelmä. Näillä määritelmillä Tuomas sanoi lähinnä sen, että Jumala on toisenlainen kuin empiirinen maailma, tai että Jumala ei ole tämän maailman kaltainen eikä sidoksissa tähän mailmaan . Jumalan olemuksesta voidaan puhua vain vertauksin ja analogioin .

Tämä ei ole erityisen hassua. Pyysiäinen kuitenkin tekee seuraavan päättelyketjun: (1) Se mikä on empiiristä todellisuutta, ei ole Jumala; (2) tiede lisää loputtomasti tietoamme empiirisestä maailmasta; ja (3) tiede sen vuoksi lisää tietoamme Jumalasta, eli siitä mitä Jumala ei ole . Lisäksi hän viittaa historialliseen perusteluun , että kristillinen teologia on muovautunut suhteessa tieteen kehitykseen niin, että teologiassakin Jumala on väistynyt yhä enemmän taka-alalle , pois tieteen tieltä. Tiede siis lisää tietoa Jumalasta niin, että Jumala väistyy aina tieteen tieltä.

On totta, että Jumalalla on aikojen saatossa selitetty paljon sellaista, mitä nykyään tiedämme luonnontieteellisenä ilmiönä. Tämähän on aukkojen Jumalan ongelma, josta olen aiemmin kirjoittanut. Kun ei ole tiedetty jonkin asian luonnetta, on se selitetty Jumalalla. Kun asian luonne on selvitetty, on Jumalan paikka väistynyt yhä kauemmas tuonpuoleisuuteen . Aukkojen Jumalaan uskominen vähentää vääjäämättä Jumalan "elintilaa". On vaarallista ankkuroida käsitystämme Jumalasta siihen, mitä emme (vielä) tiedä .

Tiede antaa uutta tietoa sikäli kuin jumalakäsitys on ankkuroitu käsitykseen aukkojen Jumalasta, eli siihen, miten Jumalan ajatellaan toimivan maailmassa. Pyysiäinen viittakiin yksinkertaiseen asiaan, että Jumalan olemassaoloa ei tarvita minkään fysiikan ilmiön tai biologian teorian selittämiseen . Näinhän varmasti on. Pohdin tosin, että olettaako arvostettu uskontotieteilijä , että mikäli Jumala olisi olemassa, maailman kulun pitäisi olla sellaista, että Jumalan toiminta olisi sen ilmiöissä jotenkin ilmeistä. Aivan kuin Jumalan sormi putkahtaisi arkiseen elämäämme, tai fysiikan laboratoriossa jumalallinen valo välähtäisi koeputkessa , kun banaanikärpäsiä risteytetään . Eihän niin tietenkään ole .

Jos ajatellaan, että Jumala oikeasti olisi olemassa, niin kuinka sen pitäisi maailmassa näkyä? Ilmeisesti jotenkin fyysisesti havaittavalla tavalla.

Olen lisäksi eri mieltä siitä, että luonnontiede lisäisi tietoamme Jumalasta, varsinkaan sellaista tietoa, joka auttaisi ratkaisemaan kysymyksen, onko Jumala olemassa vai ei. Tiede lisää tietoamme tästä maailmasta. Se ei kuitenkaan tarkoita , että se lisäisi tietoamme Jumalasta.

Käytän kahta kuvaa. Sallitaan hetkeksi pieni antropomorfinen mielikuva Jumalasta: Jumala on kuin pikkupoika, joka pitää maailmankaikkeutta käsissään kuin jalkapalloa . Ihmiskunta jalkapallon sisällä tutkii kosmosta . Kun ihmiskunnan käsitys jalkapallon sisäisistä asioista lisääntyy ja tarkentuu , lisääkö se tietoa pikkupojasta , joka pitää jalkapalloa käsissään? Mielestäni ei. Vaikka jalkapallon sisäinen maailma saataisiin kuinka tarkasti selville, ei se kerro pojasta oikeastaan mitään. Tiedon lisääntyminen lisää tuntemusta jalkapallosta , mutta ei sen pitäjästä.

Jos asian oikein yksinkertaistaa , niin pöydällä voisi katsoa omenaa ja appelsiinia . Kun tutkimme omenaa oikein tarkasti, lisääkö se tietoamme appelsiinista . (Unohdetaan tosiasia, että niillä on geneettisiä yhtymäkohtia ja yhtymäkohtien tuntemisella voisi päätellä jotakin myös toisesta). Mielestäni omenan tilaa tukimalla emme vielä saa tietoa appelsiinista . Ne ovat eri kohteita

Mielestäni luonnontieteellisen hypoteesin virhe on siinä, että se ajattelee Jumalan joko olevan läsnä tässä maailmassa jotenkin yliluonnollisella tavalla, tai sitten luonnon negaatio . Aivan kuin se mitä tiedämme omenasta, kertoisi sen mitä appelsiini ei ole . Eihän näin ole . Tietomme omenasta kertoo vain sen, mitä omena on.

Tietomme tästä maailmasta ei lisää tietoamme siitä, mitä Jumala ei ole . Se kertoo vain siitä, miten tämä maailma toimii luonnonlakiensa mukaan. Luonnonlait tosin viittaavat lähinnä fysiikan ja kemian alaan, koska muilla tieteen aloilla kausaliteetin ja tieteellisen selittämisen mallit ovat monimutkaisempia. Tästä on mielenkiintoinen professori Risto Saarisen artikkeli Kanava-lehdessä (Kanava 2/2009).

Ilkka Pyysiäinen on tietyllä tavalla oikeassa siinä, että kun keskustelemme Jumalan olemassaolosta , Jumalan määritelmä ja perustelu näyttää kulkeutuvan deistiseksi . Jumala on vain kaukainen ja tuonpuoleinen Jumala, joka ei vaikuta tähän maailmaan. Myönnän oikeaksi sen, että kun on kysymys Jumalan olemassaolosta , ja tarkastelu tapahtuu kovien luonnontieteiden näkökulmasta, perustelun luonne muuttuu deismin kaltaiseksi.

Viittaus deismiin on sikäli turhan vahva, että mielestäni voidaan mielekkäästi puhua vain siitä, vaikuttaako Jumala empiirisesti ja luonnontietein havaittavalla tavalla, eli luonnonlakeja rikkovalla tavalla. Luonnontieteilijälle toki kaikki vaikuttamismenetelmät ovat lähtökohtaisesti luonnontieteellisiä , tai niiden pitäisi olla sellaisia. Olen kuitenkin itse sitä mieltä, että vaikka olisimme yhtä mieltä siitä, että Jumala ei vaikuta maailmassa luonnontieteellisesti havaittavalla tai siitä poikkeavalla tavalla, se ei vielä tarkoita sitä, että Jumala olisi välttämättä vain deistinen Jumala.

Jumalan testaaminen

Vapaa-ajattelija Jussi K. Niemelä ja dosentti Tapani Hietaniemi kirjoittivat Kanava-lehdessä (Kanava 2/2009) vastauksen piispa Eero Huovisen kirjoitukseen uusateismista . Kirjoitus on luettavissa myös Niemelän virjassa .

Kirjoituksessa viitataan vahvasti Jumalaan luonnontieteellisenä hypoteesina . Kirjoituksen mukaan Lähi-idän monoteistisissa uskonnoissa väitetään Jumalasta (kohtuullisen oikein), että Jumala:
Kirjoituksen mukaan kaikkia näitä väitteitä voidaan testata empiirisesti , ja on testatukin . Kirjoituksessa viitataan Victor J. Stangerin kirjaan, johon en ole tutustunut.

Rukouksen vaikuttavuutta on tutkittu tieteellisesti pätevillä kaksoissokkokokeilla . Rukouksella ei ole todettu olevan kausaalista suhdetta esim. paranemiseen . En tosin tiedä , miten tämä vaikuttaa kristilliseen rukouskäsitykseen , joka aivan yleisesti lähtee siitä, että Jumalaa ei voida pakottaa eikä käskeä. Aabrahamin uskonnoissa ei lähdetä siitä, että rukous olisi edes toteutuessaan asian kausaalinen syy, magiaa tai voimaa ( may the force be you ! ). Jumala ei ole näiden uskontojen itseymmärryksen mukaan sellainen, että Jumalasta tulisi kuin vaikuttavia biljardipalloja rukousten yhteydessä. Rukouksen toteutumista voi tietyllä tasolla mielekkäästi testata, mutta siitä ei mielestäni voi tehdä sitä johtopäätöstä , että onko Jumala olemassa? Jumala voi olla olemassa riippumatta siitä, miten ihmiset kokevat rukouksiinsa vastatun . Aabrahamin uskontoihin liittyy vahva käsitys Jumalan suvereniteetista ja kaikkivaltiudesta , ja Jumala toimii ihmisiin nähden suvereenisti , vailla pakkoa.

Sen sijaan en pysty ymmärtämään, miten muita edellä mainittuja asioita voitaisiin pätevästi empiirisesti tutkia. Jo kohta (a) - luominen, lienee empiirisen todentamisen ulkopuolella. Kun Jumalan olemassaoloa ei voi empiirisesti tutkia, kuinka voidaan tutkia siitä loogisesti seuraavia asioita, jotka edellyttäisivät olemassaolon todentamista . Lisäksi etiikan ja moraalin kysymykset ovat ylipäätään sellaisia, joita on erittäin vaikea todistaa tieteellisesti oikeaksi. Vaikka eläisimme täysin uskonnottomassa maailmassa, kuinka jotkin moraaliset käsitykset voitaisiin osoittaa tieteellisesti pätevämmäksi kuin toiset? Mieleeni tulee kysymys, että olettavatko kirjoittajat jotakin sen kaltaista, että mikäli maailma olisi uskonnoton , kaikilla ihmisillä olisi omaksuttuna moraali, joka on tieteellisesti osoitettu päteväksi. Että olisi ylipäätään jokin tieteellisesti oikea moraali , joka tieteen kautta omaksuttaisiin tai voitaisiin todentaa. Tuskinpa viisaat miehet sellaista ajattelevat ja tulkitsen heitä vähän liikaa, koska sellainen olisi jokseenkin älytön ajatus. En kuitenkaan tavoita sitä, kuinka voitaisiin empiirisesti testata sitä, että Jumala esim. on moraalisesti oikeassa.

Luulen, että en ylipäätään tavoita sitä, mitä kirjoituksessa tarkoitetaan yllä mainittujen asioiden empiirisellä testaamisella. Pitäisi varmaankin lukea Stangerin kirja.

Kirjoittavat liittyvät Ilkka Pyysiäisen ajatukseen, että Jumala, joka ei selitä mitään empiirisessä maailmankaikkeudessa, on puhtaasti deistinen luomus, ja oikeastaan tehnyt jo ateistien työn eli osoittanut itsensä tarpeettomaksi . Jos Jumala ei selitä eikä vaikuta empiirisessä todellisuudessa, ei häntä oikeastaan ole tässä maailmassa. Jumala on silloin vain tuonpuoleisuudessa , ja saattaa, profeetta Elian pilkkaavin sanoin, olla halunsa mukaan nukkumassa tai tarpeillaan, eikä vaikuttaisi mitenkään tähän maailmaan.

Perusvirhe on mielestäni seuraava: jotta Jumala ei olisi deistinen Jumala, Jumalan pitäisi vaikuttaa tässä maailmassa empiirisesti havaittavalla tavalla. Joko olisi siis niin, että Jumala on vain deistinen , tähän maailmaan mitenkään vaikuttamaton , tai sitten on niin, että jos Jumala vaikuttaa (ei-deistinen), hän vaikuttaa luonnontieteellisesti havaittavalla tavalla tai jotenkin yliluonnollisen selittämättömästi, joka tapauksessa havaittavalla tavalla .

Luonnontieteellinen havaittavuus kaiketi tarkoittaisi kolmea vaihtoehtoa . Joko (a) näyttäisi tapahtuvan luonnonlakeja rikkovia tapahtumia, tai sitten (b) tapahtuisi jotakin sellaista, jota ei mitenkään voitaisi selittää, tai (c) koeputkessa näyttäisi hääräävän jonkinlainen Jumalan sormi. Jumala ikään kuin näyttäytyisi koeputkessa tai hiukkaskiihdyttimessä ohjaavan fysikaalisia prosesseja. Tämä jälkimmäinen ajatus lienee melko outo. Oletan, että ateistiset luonnontieteilijät odottaisivat sitä, että mikäli Jumala on olemassa ja vaikuttaa maailmaan, pitäisi havaita luonnonlakeja rikkovia tapahtumia. Tällainen odotus on kuitenkin melko vahvaksi viritetty, koska ei mielestäni ole olemassa erityistä syytä sille, että mikäli Jumala vaikuttaa maailmaan, sen pitäisi tapahtua luonnonlakeja rikkomalla. Olen jo aiemmin koettanut kuvata, että mikäli kaitselmuksellista ohjausta on olemassa, se tuskin tapahtuu luonnonlakeja rikkomalla. Kaitselmus tapahtuu siten, että vieressä oleva havaitsija ei välttämättä vakuutu Jumalan olemassaolosta .

On siis mielestäni aiheellinen kysymys, että minkälaisen pitäisi periaatteessa luonteeltaan olla luonnontieteellinen havainto, joka todistaisi Jumalan olemassaolon? Olisiko se luonnonlain puutetta, luonnonlain rikkoutumista , täydellistä sattumaa vai jämäkkään luonnonlain alaisuutta . Vai pitäisikö meidän löytää Hubblella Jumalan koti ja nähdä Jumalan kasvot. Millanen havainto puhuisi Jumalan puolesta, periaatteessa? Kysymys mielestäni palautuu uskonnonfilosofiseen todentamattomuuden ongelmaan.

[Lisäys: näyttää siltä, että uusateistien mielestä Jumalan olemassaolosta pitäisi seurata se, että maailma toimisi jotenkin poikkeavasti tai selittämättömästi. Jos maailma toimii luonnonlakien mukaan, tai maailman toiminta voidaan selittää, on se ateistien mukaan todiste Jumalan olemattomuudesta. Tämä oletus on perustelematon. Jos Jumala on olemassa, miksi maailma ei voi olla sellainen, että sillä on vahvat luonnonlait, joita ihminen voi ymmärtää.]

Oma monimutkaisuutensa asiaan tulee sitä kautta, että ihmisen jumalasuhteen keskiössä eivät yleensä ole luonnonilmiöt , vaan ihmisiin ja olemiseen liittyvät asiat. Risto Saarinen viittaa kirjoituksessaan osuvasti Platonin päätökseen juoda myrkkymalja . Ihmisten väliset syysuhteet , harkinta sekä hyvän ja oikeudenmukaisuuden kysymykset ovat paljon fysikaalisia ilmiöitä monimutkaisempia.

Monta teismiä ?

Ilkka Pyysiäinen viittaa siihen, että teistiset uskomukset ovat erilaisia. Ei ole vain yhtä teismiä , vaan monta, ja ne ovat erilaisia. Myös kosmologi Kari Enqvist on viitannut tähän tosiasiaan yhtenä merkittävimmistä perusteista, miksi jumalauskoa on vaikea hyväksyä.

Pyysiäinen vetää tästä sikäli oikean johtopäätöksen , että erilaisten teististen järjestelmien kesken Jumalasta voidaan puhua kielellä, joka menee melko käsitteelliseksi , abstraktiksi . Mikäli teistien kesken haetaan yhteistä nimittäjää, jää melko tuonpuoleinen ja mauton, abstrakti Jumala, joka ei enää sano ihmiselle paljoakaan.

En pidä tätä kuitenkaan odottamattomana . On mielestäni melko tavanomaista, että kun erilaiset näkemykset kohtaavat, tai humanistinen tiede selittää erilaisia ilmiöitä, niiden takaa löytyvä rakenne ja yhteinen kieli on jonkinlainen metakieli . Se menettää välittömän yhteytensä tarkasteltaviin ilmöihin , mutta kertoo jotakin yhteisistä rakenteista ja päämääristä.

Noin muuten olen sitä mieltä, että teistit eivät ole keskenään yhtä yhteismitattomia kuin ateistinen keskustelu antaa olettaa. Yhden sortin teisti ei ole suhteessa toiseen teismiin samanlainen kuin teismin kieltävä ateisti. Juutalainen ei ole ateisti suhteessa muslimiin . Tällaisen lauseen merkityksen voi ymmärtää, mutta se ei ole samanlainen vaite kuin ateistin väite siitä, että hän on ateisti.

Teistien kesken voi mielekkäästi keskustella esim. luomisesta. Vaikka eri uskontojen jumalakuvat ovat erilaisia, usko luomiseen ei johda siihen, että olisin ateisti suhteessa islamin Jumalaan, tai hindulaisten Brahmaniin . Teistien kesken on luontevaa keskustella luomisesta.


Ristiriita tieteen kanssa?

Ilkka Pyysiäinen lopettaa artikkelinsa toteamukseen , että uskonnot rakentuvat uskomuksille , jotka ovat ristiriidassa tieteen kanssa. On hyviä syitä pitää tieteen käsityksiä oikeina ja uskonnon käsityksiä pääsääntöisesti virheellisinä.

Tällainen väite on pätevä vain, mikäli Jumalan ajatellaan toimivan empiirisessä maailmassa luonnontieteellisesti havaittavalla tavalla. Ehkä vähän hämmästelen , että miksi Jumalan ajatellaan toimivan siten, että sen pitäisi olla luonnontieteellisesti todennettavissa , tai toimivan niin, että luonnontiede selvästi näkisi jonkinlaisen fysikaalisen mekanismin aukon, jossa jokin "jumalan kaltainen" nähtävällä tavalla häärää.

Kreationismin malli

Jumala luonnontieteen hypoteesina -malli on luultavasti jonkin verran velkaa Yhdysvaltojen kristityille . Kreationistiset kristityt ja evidentialistisesti suuntautuneet älykkään suunnittelun teorian kannattajat ovat lanseeranneet ajatuksen, että kysymys Jumalan olemassaolosta on luonnontieteellisesti ratkaistavissa . Tällön oletetaan, että Jumalan olemassaolo on todistettavissa ja todennettavissa luonnontieteen keinoin.

On jossain määrin luonnollista ja ymmärrettävää, että luonnontieteilijät ja varsinkin ateistit vastaavat tällaiseen haasteeseen . Pidän haastetta melko helppona.

Harmillista on kuitenkin se, että tästä helposta nyrkkeilysäkistä on mitä ilmeisemmin juontunut yleisempikin käsitys, että kysymys Jumalan olemassaolosta ja luomisesta olisi helposti ratkaistavissa teleskooppiin tai koeputkeen katsomalla.

Lopuksi

Edelleen pidän pätevänä uskonnonfilosofista käsitystä, että sekä kysymys Jumalan olemassaolosta että vaikutuksesta maailmassa on periaatteeessa todentamaton asia ja mahdotonta osoittaa vääräksi. Kyse on hienosti sanottuna uskon verifioimattomuudesta ja falsifioimattomuudesta . Se pätee kaikkiin maailmankatsomuksiin.

Kun on kysymys luomisuskosta, emme ajaudu täyteen fideismiin, eli uskonnollisen ajattelun erottamiseen tieteestä. Sekä luomisuskon että tieteen lähtökohta on yhteinen havaittava maailma, ja se, että voimme siitä järjellisesti tehdä havaintoja. Vanhan testamentin luomiskertomuksen ihmiskäsityksen yksi korostus on se, että ihminen on Jumalan kuva, joka voi ymmärtää luojansa tarkoitusta ja luotua maailmaa.

Yhtä kaikki, olen sitä mieltä, että maailmankuvan ja maailmankatsomuksen erottaminen on pätevä tapa puhua tieteestä ja uskonnoista. Käsitys, että Jumala olisi luonnontieteellisesti todennettavissa oleva hypoteesi, olettaa Jumalan olevan liian yksioikoisesti sidottu luonnontieteellisesti havaittaviin vaikutusmekanismeihin. Tällöin oletetaan, että maailmankuva selittäisi maailmankatsomuksen pätevyyden.

Jos usko perustuisi luonnontieteellisesti todennettaviin asioihin, olisiko se ikinä ollut uskoa? Jumala luonnontieteen hypoteesina olettaa, että maailmankatsomuksellinen väite voitaisiin tuoda maailmankuvan kentälle absoluuttisesti todennettavaksi. Voisi kuvitella, että tällaisen oletuksen seurauksena esim. panteistiset uskonnot olisivat helpostikin todennettavissa vääräksi, koska ne jo lähtökohtaisesti ovat tämänpuoleisia. En kuitenkenkaan ole vielä tavannut perusteluja, joilla edes panteistiset uskomukset voitaisiin kumota empiirisen tieteen avulla.

(Tähtien sota -sarjan ensimmäinen osa, Pimeä uhka, kaiketi tarjoaa ratkaisun, jota ateistiset luonnontieteilijät odottavat. Siinähän jedien salainen voima osoittautuu mikro-organismiksi, midiklorianiksi, joka voidaan ihmisen verestä mitata. Voima on Tähtien sota - maailman keskeinen metafyysinen ilmiö, jonka avulla voi vaikuttaa fyysisiin asioihin ja paljastaa salattuja asioita. Voima on tässä maailmassa oleva, vähän hindulaistyyppinen panteistinen ilmiö, joka sitoutuu elämään. Pimeä uhka -elokuvassa immanenttinen metafyysinen Voima muuttuu empiirisesti havaittavaksi ja mitattavaksi. Samankaltainen todentaminen lienee ateististen luonnontieteilijöiden mielessä. Mielenkiintoista on, että midklorianeista ei Episodi I:n jälkeen puhuta mitään. Luonnontieteeksi muuttuva metafysiikka oli varsin epäonnistunut ajatus. Kyse on elokuvasta, mutta kertoo jotakin uskon ja tieteen suhteesta.)